Tie - 4

Tieni ristin juurelle on ollut pitkä ja vaihteleva. Se on ollut kuin kahden tien kulkemista. Olen uskonut Jumalaan kuten kouluissa on opetettu. Mutta yhtä vahvasti uskoin kaikkeen yliluonnolliseen kuten jo aiemmin mainitsin. Usein ihmettelin ja pysähdyin miettimään. Eräänlaiseksi filosofiksi minä itse itsenäni kutsuinkin. Perkasin mieltäni, mikä on ihminen ja miten juuri minä ajattelen suhteessa siihen mitä muut ihmiset ajattelevat.

Mikä on oikein, mikä väärin?
Mikä totta, mikä ei ole totta?

Kyselin. Uskotko Jumalaan? Miksi luulet, että tämä kaikki elämä on? Mikä on ihmisen osa täällä maan päällä? Hän syntyy, elää ja kuolee. Kaikilla se on näin. Intialaiset sanoivat, että ihminen syntyy uudelleen. Se tuntui jotenkin mielenkiintoiselta. Eihän se mahdottomuus ollut, kun jotkut, jopa lapset, olivat antaneet lehdille haastatteluja Intiassa, että muistivat entisen elämän tapahtumia jossain toisessa kylässä. Silloin en ajatellut, että lehtijuttuja tehdään myös rahasta. 

Ateena

Matkaopasvuosina kaiken turistiriennon keskellä sai ja joutui tutustumaan myös eri maiden kulttuuritarjontaan ja uskontoihin. Ateenassa joutui väistämättä kertomaan turisteille Kreikan antiikin ajan jumalista ja niihin liittyvistä palvontamenoista. Olihan niitä koulussakin luettu, mutta nyt piti vielä kertoa muille. Kyllä Ateenassa kerrottiin myös Raamatun Paavalista ja hänen lähetysmatkoistaan, mutta olivatpa ne vanhoja asioita! Oliko hän todella kävellyt juuri niitä rappuja, joita minäkin sillä hetkellä? Paavalin asiat tuntuivat kiinnostavan monia ihmisiä enemmän kuin itse opasta! Uskotko näihin juttuihin itsekään, kyselin konkarioppaalta. Uskotko, että antiikin jumalat ovat oikeasti olleet olemassa? Tyhmä kysymys, vai?  No olkoon, ei tarvitse vastata. Joskus katse kertoo enemmän kuin tuhat sanaa!

Delfoi kaupungin raunioita Parnassos-vuoristo
juurella

Jugoslaviassa Mostarin kauniissa pikku kaupungissa puolestaan käytiin moskeijassa ja kerrottiin islamiin liittyvistä asioista. Se oli tavattoman kiehtovaa ja hienoa. Naisihmisenä minua ihastutti kaikki ne kauniit matot moskeijan lattioilla. Ja kengät jätettiin ulkopuolelle, kädet pestiin, jalatkin! Mutta miksi sitä piti rukoilla niin pakonomaisesti monta kertaa päivässä ja kuulutukset pitkin kaupunkia olivat todella rassaavia. Onneksi ei tarvinnut jäädä. Retkibussi kaasutteli takaisin rantamaisemiin ja sinne minkä vuoksi sitä etelään oli tultu. 

Mostar ja kuuluisa silta

Mäntymadonna Virgen del Pino
Gran Canaria Terorissa

Espanjassa kirkkoihin kuului Neitsyt Marian ja eri pyhimysten palvonta. Siinä oli järkeä. Sai valita itselleen mieluisan pyhimyksen sen elämäntilanteen mukaan missä itse oli. Joku pyhimys auttoi köyhiä, toinen sairaita, joku oli armelias kaikkia kohtaan. Määrä oli lähes loppumaton. Mutta kaikista eniten minua kiehtoivat luostarilaitokset ja vierailut niissä. Siinä oli jotain todellista ja liköörimaistiaiset ennen pois lähtöä oli kuin piste iin päälle. Hymy herkistyi. Turistien parhaat puolet tulivat esiin. Oltiin sopivasti hyvällä tuulella. Etelänlämpö, sisäinen ja ulkoinen, mitä muuta sitä ihminen enää kaipasi!

Olipas iso katiska!

Kun opasteluja oli kestänyt muutaman vuoden ajan, päätin lopettaa. Kotimaahan takaisin asettuminen Suomi-ikävän myötävaikutuksella tuntui alkuun hyvältä, mutta lopulta osoittautui melko kurjaksi. Nyt näin jälkeen päin huomaan, että sopeutumista kesti lähes 10 vuotta! Nykyisin takaisin palaaville onkin perustettu ryhmiä, joissa voi purkaa omia vyyhtejään. Itse koin kaikista hankalimpana kohtaamiset ihmisten kanssa. Olen perusluonteeltani karjalainen. Kun sen päälle sain aimo annoksen eurooppalaista välittömyyttä eikä Amerikkakaan ollut vielä unohtunut, niin eihän se helppoa ollut. Vastakaikua arjen tekemisissä sai yllättävän vähän. Naapurit moikkailtiin. Töissä oli mukavaa, mutta olihan sitä ihmisellä oltava elämää muutenkin. Mutta sitten keksin! Otan koiran ja siitä on seuraa. Ehkä sen kautta oppisin tuntemaan ihmisiä hiukan helpommin?

Koko poppoo pikku koiria, karkeakarvaisia kettuterrierrin pentuja, tuli aina Oulusta asti tutustumaan mahdolliseen uuteen kotiinsa. Sattuipa vielä oikein voitokkaan emon pentuja! – Toin kaikki, että nyt voit valita ihan minkä vaan, sanoi kasvattaja. Laitetaan sitten paperit kuntoon. - Poikakoirahan sen piti olla? Mutta tuo yksi näytti lyllertävän perässäni ihan joka paikkaan. Olipa se suloinen!  – Se on kyllä narttu, sanoi kasvattaja. Poika tai tyttö, ihan sama, mutta se ei voinut olla mikään muu kuin juuri tuo pikku lyllertäjä. Hän oli emäntänsä valinnut. 

...välillä piti huilata!

Pentu sai espanjan kielestä nimen Rosita eli pikku ruusunen. Hänestä tuli elämänpiirini riemastuttaja ja innoittaja. Piti opiskella koiranhoitoa ja opettaa tavat. Sisäsiisti hänestä tuli nopeasti. Pienen koiranpennun tapaan, hän söi lähes kaikkea mitä vaan eteen tuli. Johdot, kengät, kalkkiseinän, matonlaidat, kukanlehdet ja emännän käsilaukunkulmat.

Onneksi oli laajennettu kotivakuutus ja niistäkin tuhoista selvittiin! Ja todella monet ihmiset nähtyään tämän pikku kaunottaren pysähtyivät juttelemaan emännän kanssa ja halusivat kuulla koirasta enemmän. Iloa riitti päivästä toiseen. Erään kerran jopa kaupungin bussi pysäytti kesken ajon kysyäkseen koiranrotua ja samalla kuljettaja kehui sen todella kauniiksi yksilöksi! No jopa nyt jotakin! Eivät suomalaiset olleetkaan yhtään sen epäsosiaalisempia kuin muut.

Käytiinpä kävelylenkeillä levähtämässä Puotilan kappelissakin, mutta erään kerran hän karkasi haistelemaan kappelin penkkien alle ja olisiko alttarillekin päin ollut menossa. Pappi tai joku valkopukuinen sattui olemaan paikalla. Hän nuhteli minua juuri sillä tavalla kuin kuuluikin, mutta sillä hetkellä se ei tuntunut hyvältä. Ei sitten, pitäkää kappelinne, ajattelin. Ei edes käydä. Rosita muista, tuonne ei enää mennä!  Ei yhtään joustoa ja ymmärrystä, purputin mielessäni. Nyt näin jälkeenpäin huvittaa koko tapaus. Ja olen rukouksessa puhunut asiasta Jumalan kanssa, turhan kärkäs kun olin. Koirastani kirjoitin myös runon, josta käy ilmi hänen elämänkaarensa. Teen siitä seuraavan erillisen kirjoituksen nimellä Koirani Rosita.

Suomessa alkoi olla laman enteitä...ihmiset alkoivat voida huonosti. Rahat loppuivat, lainat kaatuivat takaajien maksettaviksi, yritykset tekivät konkursseja. Elettiin 1990-luvun alkua. Jotkut ihmiset tekivät itsemurhia. Uutiset sanoivat, että ihmiset olivat eläneet väärin. Olivat ottaneet liikaa lainaa ja siinä se nyt nähtiin. Yhteiskunta vastasi syytöksiin, ja auliisti myönsi, että virheitä on tehty. Oma taloudellinen tilanteeni oli hyvä, mutta se ei kuitenkaan antanut vastausta siihen sisäiseen maailmaani, josta tuntui puuttuvan jotain. Enkä tiennyt mitä se oli. Kaipaus jostain merkillisestä oli suuri. Ehkä se oli hyvä parisuhde tai perhe? Suurin osa tutuistani oli jo vakiintuneessa suhteessa ja lapsiakin oli siunaantunut. Tai sitten piti päästä matkalle? Suunnittelin lähtöä Etelä-Afrikkaan.

Kirjoitin hyvälle ystävälleni, lääkärille, joka ihmetteli miten nyt niin kovasti olin alkanut pohtimaan kaikenlaisia elämäntarkoituksia ja sen semmoisia asioita. Hän antoi ohjeen, että en murehtisi vaan olisin onnellinen. Don't worry, be happy! Loppuun hän kuitenkin sanoi, että ei hän näistä niin tiedä sillä hän on lääkäri eikä pappi. Ihmettelin mitä hän nyt pappiin viittasi!

Monta kysymystä oli vielä tehtävä, kunnes alkoi vastauksien aika! Laitoinpa lopulta Jumalankin niin koville, että oikein jylisin Hänelle. Vaadin Häntä vastaamaan kun nyt Hän kerta tiesi kaikesta kaiken! Tietystikään Jumalaa ei voi laittaa millään tavalla koville, mutta ihminen voi omassa ymmärtämättömyydessään (itsekkyydessään) puhua Hänelle monella eri tapaa. Joskus jopa tiuskii...!

...jatkuu 

                                              Hyvää viikonloppua!

Tie - 3

Uudenlaista elämää 

Se oli sitten menoksi ja Helsinkiin kauppaopistoon. Isä sanoi niin! Hän ohjasi, järjesteli ja sopi tapaamisia. Asetuin hänen siskonsa n. 12 neliön soluasuntoon. Tätini, niin paljon kuin hyvää hän tarkoittikin, teki elämästäni vaikean. Asumisestani hänen pikku kodissaan ei tullut mitään. Puhelut Parikkalaan kävivät kuumina. Isä sai hoitaa kun kerta oman pääni mukaan en saanut mennä. Olisin mielelläni jäänyt Lappeenrantaan vaikka K-kaupan myyjäksi! Tarkalleen yhdellä Lappeenrannan reissulla oli myyjän paikka järjestynytkin, samoin asunto. Mutta se ei tullut kuulemma kysymykseenkään! Isä kielsi suunnitelmani niin jyrkästi, että yksi ankea ilta siinä meni mökötellessä. Muistuupa nyt mieleeni lause: "Mie en sit ala mittään!" Isä näki asiat toisin.

Isä oli rakennusmestari ja piirsi
myös taloja

Mutta kauppaopistossa opiskelu olikin mielekästä. Tosin murretta ei voinut puhua, ja opettajat teitittelivät oppilaitaan. Pidin opiskeluaineista, vaikka lukemiselle ei tahtonut jäädä aikaa. Helsingissä riitti tekemistä. Sain myös oman pikku yksiön. Maalasin kaikki seinät eri väreillä. Isännöitsijä totesi, että jos joutuisi moisessa asunnossa asumaan, varmaankin pyörtyisi tai saisi päänsärkyä. Mutta isä rohkaisi; siitä vaan, kyllä kaupassa maalia riitti. Kaikki sain laittaa juuri niin kuin halusin!

...maailma avartui InterRail -matkailulla

Kesäisin pari kuukautta tein töitä ja yhden kuukauden Interreilailin pitkin Eurooppaa. Yhtenä kesänä "katosin" hetkeksi Eurooppaan niin, että isä luuli vaikka mitä. Poliisiasemalla piti käydä ilmoittautumassa ja sormenjäljet jättämässä kun reissulaiset saapuivat takaisin. Voi nuoruus, voi nuoruus! Usein vanhemmat joutuvat lastensa vuoksi vuodattamaan kyyneleen jos toisenkin! Mutta loppu hyvin kaikki hyvin nuoret, eivät olleet kadonneet, vaan loma vain venyi. Parikkalassa kävin usein. Junareitistä Helsinki-Parikkala-Helsinki tuli hyvin tuttu kaikkine sen kauniine yksityiskohtineen kuten Saimaankanavan ylitys, Vuoksen ylitys tai Simpeleen aseman seudun kallioleikkaukset, jotka talvisin ovat valtavien jääpuikkojen peittämiä ja kesäisin komeat graniittiseinä on upea näky!

Työ ja vapaa-aika

- Avaamme lähiaikoina uuden myymälän ja
haemme sinne päteviä tekijöitä. 

Ajallaan valmistuin merkonomiksi ja sijoituin työelämässä hyvin. Sain työpaikan, josta muodostui ”koko elämäni”. Karjalainen luonteeni ja tietynlainen analyyttinen elämänasenteeni sopivat hyvin henkilöstöpuolen tehtäviin. Parin vuoden kuluttua koko työhönotto siirtyi minun vastuullani, tietysti yhteistyössä modernin johdon kanssa. Valintatalo levisi joka puolelle pääkaupunkiseutua. Omat siivet kantoivat ja pappa oli tyytyväinen. Elämänsä viimeisinä vuosina isä allekirjoitti kaikki kortit ja kirjeet: terveisin Pappa!

En koskaan kohdannut ketään, joka olisi sanonut käyvänsä rukousilloissa tai gospel-konserteissa. Vain jehovantodistajat häiritsivät soittelemalla ovikelloa. Mutta jo nuorena olin oppinut, että heidän puheitaan ei pitänyt kuunnella eikä heidän lehtiään kannattanut ostaa! Enkä tuntenut ketään elävässä uskossa olevaa henkilöä. Joskus Vanhan Ylioppilastalon kulmilla joku huuteli Raamatun lauseita: Tehkää parannus ja luki Raamattua ihan muissa maailmoissa olevan näköisenä. Sitä ei voinut ymmärtää. Vai ymmärsikö sittenkin, jossain kaukana sisällä sydämessä ja ajattelinko, että ei vaan minulle noin "kävisi"? 

Kekkonenkin kävi siellä!

Viikonloput tanssittiin diskoissa ja istuttiin pubeissa. Juominen oli normaalia. ”Kaikki” joivat, jos joku ei juonut, siihen oli painava syy. Ihastuin Urhon Pubiin. Hakeuduin sinne extra-työntekijäksi, niin sain olla kantapaikassani eikä tarvinnut juoda. Juomisellekin oli sentään rajansa. 

Iltarukous

Kotona isä oli aiheuttanut harmia tuurijuopottelullaan. Elämä oli ollut rankkaa, sotia, äidin kuolema ennen aikojaan, perheen menetystä ja ties vaikka mitä. Viinasta sai voimaa. Niin hän joskus sanoi, että ilman ”tätä” en jaksaisi. Helpotti kuulemma monella tapaa. Olisipa hän oppinut tuntemaan vielä väkevämmän auttajan, mutta ei. Iltaisin luin iltarukouksen. Usein vielä senkin jälkeen jos vaikka tulin ravintolasta kotiin. Siitä oli tullut rituaali, jota en uskaltanut jättää pois. Pyysin Jumalan siunausta eri ihmisille luettelemalla heidän nimensä, loppuun lisäsin, että siunaa myös minua. 

...rukous tavan vuoksi tai ihan tosissaan...

Vakaasti uskon, että myös noilla ei-niin-syvällisillä rutiinirukouksilla ON merkitystä. Raamatussa puhutaan usein siitä, että on tärkeää tunnustaa Jumalalle Hänen olemassa olonsa ja kunnioittaa Häntä. Kääntymykseni jälkeen tajusinkin sen olevan Psalmin 91 mukaan Jumalasta roikkumista.

Psalmi 91:14 Herra sanoo: ”Koska hän riippuu minussa kiinni, minä pelastan hänet. Minä suojelen häntä, koska hän tuntee minun nimeni.”

Yliluonnollista?

Myös kaikki yliluonnollinen kiinnosti; taikuudet, astrologia ja ennustukset. Mitähän kädenviivoista näki? Oliko ihmisen koko elämä luettavissa kädenviivoista? Oliko elämänviiva pitkä vai loppuiko se yhtäkkiä kesken? Entä lapset? Nekin kuulemma näkyivät viivoina käsissä. Ja avioliitto sekin muka näkyi! Nyt sanon ohjeeksi: Älä lähde tuolle tielle, sillä se on kuin loputon suo! Eikä siihen kuulu esim. se, että mitä Jumala voisi tehdä ihmiselle näytti tilanne miltä tahansa. Ennustajien puoleen käännyin myös tärkeissä asioissa. 

Tuo tulevaisuuden tietämisen kaipuu kuului elämänpiirini aina siihen asti kunnes minusta tuli Jeesuksen oma; ja Hän muutti mun, mun Jeesukseni Hän muutti mun! Kuten eräs hengellinen laulu sanoo. Yhtäkkiä tajusin miten suurta valhetta nuo ennustelut suurimmalta osaltaan ovatkaan! Miss Universumin, Anne Pohtamo sanoi vuonna 1994 todistuksessaan Roihuvuoren kirkossa: Ottakaa selvää onko kyseessä Raamatun Jumala ja Hänen henkensä voima! Tuo todistus oli minulle silmiä avaava. Miksi kukaan toinen ei koskaan ennen ollut asiasta puhunut niin suoraan, että oli olemassa voima, joka oli taivaalliselta Isältä ja oli voimaa pimeyden puolelta! Miten väärälle tielle ihminen voikaan kuin vahingoissa liueta! Eri yhteyksissä todetaan, että sehän on vain huvia! Nyt (kevät 2014) myös Suomen televisiossa on uusi sarja, jossa suomalainen nk. selvännäkijä ohjaa ihmisiä epämääräisiin mystisiin kokemuksiin. Se ei ole oikea tie! Eikä se ole pelkkää huvia! Armahda Herra Suomen kansaa!

Helminauha

Kun nyt mietin työpaikkojani vuosikymmenten varrelta niin huomaan, että lähes joka paikassa oli vierelläni uskova ihminen, vähän se vierastutti, mutta asiallehan ei voinut tehdä mitään. Itsekin olin palkannut itselleni uskovaisen ihmisen apulaiseksi! Sattumalta! Ja tosi mukava hän olikin ja osaava. Nyt jälkeen päin romantisoin ajatusta ja tulen siihen tulokseen, että kuin helminauhana on Jumala antanut yhdeltä lapseltaan seuraavalle kunnes vuonna 1994 sain minäkin kirjoittaa mm. amerikkalaiselle ystävälleni: Now I know, Jesus has come into my life! I am happy!

Amerikkaan ja reissua reissun päälle

Helsingissä oli hyvä asua, mutta kun sain tilaisuuden lähteä Amerikkaan, en sitä hetkeäkään epäillyt. Tiettyjen hakuprosessien kautta minut hyväksyttiin. Suomi sai jäädä toistaiseksi, ehkä kokonaan. 

Vapauden patsas piti nähdä niin pian kuin
se vaan oli mahdollista...näköalaristeily
Hudson-joella...

Amerikassa asumisesta ja siellä töissä (työharjoittelu) käynnistä voisin kirjoittaa enemmänkin, mutta tässä yhteydessä sanottakoon vain, että viihdyin erinomaisesti. Lähtemättömän vaikutuksen teki amerikkalaisten ystävällinen ja avulias suhtautuminen kanssa ihmisiin.  Kukaan ei koskaan aliarvioinut kielitaitoani. Alussa oli vaikeaa, mutta kaikessa kannustaminen oli loputonta. Työpaikkani oli kiireisellä osastolla. Kärsivällisyyttä koeteltiin ja sitä opin. Kirjeissä ei saanut olla virheen virhettä. Tietokoneita ei vielä silloin ollut, mutta IBM:n nk. pallokoneessa oli magneettikorttimuisti. Kanssaihmiset huolehtivat, että kaukaa Suomesta tulleen ei tarvinnut olla yksin. Sitä sai elää täyttä elämää isolla E:llä. Olin 25-vuotias ja yksi elämäni haaveista oli toteutunut. Tutustuin helposti uusiin ihmisiin sekä opin kielen. Paikallisessa kansalaisopistossa jatkoin espanjan kielenopiskelujani ja opiskelin matkatoimistovirkailijan lipunkirjoittajan taidot. Asuin juutalaistaustaisen rouvan alivuokralaisena. Kerran hän kutsui minut erikoiseen illallistapahtumaan. Ihmettelin miten eri ruuilla oli merkityksiä. Oli laulua ja rukousta. Muitakin rituaaleja siihen ruokailuun liittyi. Se jäi merkittävällä tavalla mieleen ja avautui vasta 15 vuoden kuluttua! Asuin Amerikassa 1½ vuotta ja lopuksi matkustin kuukauden päivät halki Pohjois-Amerikan. 

Grand Canyonin näkeminen oli unohtumaton
elämys

Lomillani kävin myös Mexicossa ja Kanadassa. Haasteellisiakin tilanteita oli, mutta kaiken kaikkiaan yksi asia oli selvä; en halunnut palata takaisin Suomeen. Kyyneleet kiertyivät silmäkulmiini ostaessani lentolippua takaisin Helsinki-Vantaalle. British Airwayn myyjä sanoi, että eihän se nyt noin huono juttu voi olla, ja päästiinkin siihen ymmärrykseen, että ainahan Amerikkaan voi tulla takaisin. Herkkyys on ollut riippakivenäni koko elämäni ajan. Nyt iän myötä sen kanssa on jo oppinut elämään.

Saarnaajan kirja 3: 4 - Aika on itkeä ja aika nauraa. Aika on valittaa ja aika hypellä.

Amerikassa eräs ystävä ehdotti matkaoppaaksi hakeutumista. Aloin pyöritellä ajatusta mielessäni. Ehkä pääsisin Floridaan oppaaksi! Ehkä sittenkin palaisin!

Vanhempien kuolema riipaisi

Isä oli kuollut pari vuotta ennen USA:han lähtöäni. Surin hänen kuolemaansa kaksi vuotta! Nyt sieltä paluuni jälkeen äidinkään asiat eivät enää olleet kovin hyvin. Vietin kesän äidin kanssa. 

...takaisin maalla....tässä Tiksi-koira peltotöitten lomassa suostui
innokkaasti valokuvaan...

Se oli hyvä päätös. Saimme rauhassa jutella, jos jotain mieleen tuli. Hänellä oli dementiaa. Syksyllä hän joutui sairaalaan. Vielä sairasvuoteeltaan hän kannusti elämään täyttä elämää. – Mie en oo pääst lähtemään minnekään, mutta mää sie! Ole siellä lämpimässä, siellä on hyvä olla! Onko siellä niitä palmuja, kyseli vielä viimeisellä kerralla ennen hänen kuolemaansa kun kävin häntä katsomassa. Hän oli ikänsä kasvattanut palmuja. Eipä niitä muissa taloissa ollut, vaan äidilläpä oli.

Sitten tuli se puupalttoon hakumatka. Mikä? Puupalttoo, eikös se ole, veli sanoi. Sydämestä kouraisi. Koko ikäni minulla oli ollut yksi hyvin tärkeä rukous: Älä anna vanhempieni kuolla ennen kuin olen aikuinen. Pelkäsin, että iäkkäät vanhemmat olisivat saattaneet kuolla ihan minä päivänä tahansa. Joku täti sillä asialla peloittelikin, miten siule laps raukalle käyp jos vanhempas kuoloovat pois! ”Kivoja tätejä!” Illasta toiseen tuon rukouksen toistin taivaalliselle Isällemme. Älä anna isän ja äidin kuolla pois ennen kuin olen aikuinen. Nyt olin aikuinen ja omillani elämässäni. Äiti kuoli. Mutta varsinaisesti surin hänen kuolemaansa vasta sen jälkeen kun Jeesus muutti sydämeni.

Maailma kutsui - matkaoppaaksi Eurooppaan

Matkatoimiston henkilöstöpäällikkö sanoi, että unohda Amerikka. Aina kun kysyttiin jotain yritin laittaa sinne jonnekin väliin tiedotusta, että halusin kovasti sinne Amerikkaan. No, se oli sitten hyväksyttävä ja suorapuheisuudesta olen aina pitänyt. Matkaoppaana tulivat tutuiksi monet sellaiset paikat, joissa en ollut aikaisemmin käynyt.  

...Dubrovnikissa kaupunkikierroksella...

Mutta kaikkein rakkaimmaksi kaikista muodostui Palma de Mallorca, Espanja. Kun kone laskeutui Mallorcalle, tuntui kuin olisin tullut kotiin. Se on monella tapaa kaunis ja mielenkiintoinen saari. 

....jatkuu...                          Olkoon päiväsi hyvä! Palaillaan tien päälle taas!