Arkeen kuuluu myös yllätykset ja viime viikkojen tapauksessa se oli - potkulautaonnettomuus. Pieni, mutta silti, ajatuksia aiheuttanut.
Huomasin symbolisen asian. Pienen hiusmurtuman saanut pikkurilli sai seurakseen tukisormen. Terve ja kipeä lastoitettiin yhteen. Eihän se alussa miltään tuntunut. Pari viikkoa meni ihan vaan tervehtymistä odotellessa, mutta kun se vielä uudelleen teipattiin siihen sairaan kanssa yhteen - alkoi jo hiukan harmittaa. Varsinkin kun huomasi, että tukisormikin alkoi voida huonommin. Se alkoi jähmettyä kipeän viereen aivan huomaamatta.
Kuinka paljon terve jaksaa olla tukemassa murtunutta? Kaikki eivät jaksa, eikä kaikkien ole edes pakko. Mutta jos on siinä vieressä luonnostaan. Ei ole vaihtoehtoja. Nojaa vaan, tässä olen. Tule terveeksi, kyllä mä jaksan. Olenhan vahva. Ollaan.
Tulee päivä, jolloin tukisormi vapautuu työstään, ja murtunut lasketaan vapaalle. Molemmat voi huonosti. Tuesta on tullut raihnainen ja tuetusta epävarma. Mihin nyt voi luottaa? Hetken kaikki ovat varuillaan. Adrealiinia vapautuu elimistöön stressistä, pelosta ja varuillaan olosta. Helpottaa jo seuraavana päivänä. Tuki yrittää olla omillaan, vaikka ei siitä ole mihinkään. On lähes yhtä raihnainen. Murtunut ei oikein tiedä onko se terve vai ei.
Silti tuen tehtävä on ollut tärkeä.
Elämä jatkuu. Hiljalleen ja varovasti.
Toisella puolella maapalloa maanjäristys pudottaa talonkappaleita ihmisten niskaan. Jossain autot ajavat yhteen. Uutiset puhuvat vakavista ja lievistä loukkaantumisista. Lieviä - onko niitä olemassakaan?
On ollut aikaa ajatella. Hyvä niin - aika ajoin jokaiselle tarjotaan hetkiä pysähtymiseen - toisinaan niistä on epämiellyttävää ottaa kiinni, ja kuitenkin, aina on hyvä myös pysähtyä. Sen osaa sanoa vasta jälkeenpäin. Olkoot itse kunkin pysähtymiset, juuri sopivan mittaisia.
Voi hyvin. Siunausta elämääsi nyt ja aina! Selvisin. Sinä myös!
