sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Monta matkaa - osa 1

Nyt olin taas lähdössä.

Kuvahaun tulos haulle new york airport
kuva gray line
Olihan niitä reissuja tullut tehtyä aiemminkin. Oli liftattu ja Intereilattu pitkin poikin Eurooppaa. Turistimatkojakin oli kertynyt pari kolme. Tämä matka oli kuitenkin kaikista erilaisin. Lentolipussa luki määränpää: New York.

Kun työharjoittelupaikasta soitettiin, olisin saanut harkita, mutta sanoin heti, että otan tämän, kiitos tuhannesti. Tulen niin pian kuin pääsen. Helsingissä oli omat järjestelyt ja olihan niitä paperiasioita, mutta kaiken saattoi tehdä ilolla.

- Tämä tyttö lähti Amerikkaan! Se oli niin napakymppi -juttu, että alkuunsa en tahtonut nahoissani pysyä, vaikka rauhallinen luonne olenkin. Päivää ennen lähtöä kävin kotiseudulla hyvästelemässä vanhaa äitiä ja muutenkin. Silloin se oli vielä se oikea koti. Helsingin koti oli tietysti myös koti, mutta oikea "kot" oli siellä mistä olin kotoisin. Kodin merkityksestä voisin kirjoittaa enemmänkin, sillä juuri matkustaessa ja ulkomaille muuttaessa kodin merkitys korostuu. Jääköön tämä asia, vaikka tähän kuin pieneen huutoon - jokainen ihminen tarvitsee kodin!

Kuvahaun tulos haulle kettuterrieri
kuva pedigree
Koira kiersi nuuhkien pihalle kannettuja matkalaukkuja. Ymmärsiköhän se? - Hei, hei, tulehan tänne, että saan taputella sinua oikein kunnolla. Ei sitten nähdä pitkään aikaan, juttelin koiralle. Äiti ei paljoa puhunut. Huolehti vaan, että lähtisin ajoissa rautatieasemalle, että en jäisi junasta. Viimeisenä hän kiikutti kasan eväitä, jotka piti saada mahtumaan laukkuun. Karjalanpiirakoita, ruisleipää ja palan kinkkua. Kaikki pakattuina voipaperiin ja läpinäkyviin muovipusseihin. - Muistakin sitten syödä etteivät jää syömättä, vakuutteli. - Kyllä mie ainakin yritän muistaa. Joo, joo, mumisin. Äiti laittoi aina evästä mukaan. Nythän sitä syömistä piti olla mitä suurimmalla syyllä. Ja saihan niitä junassakin syödä. Valokuvattiin ja sitten lähdin. Veli heitti rautatieasemalle.

Eikä meillä halailtu eikä mitään sen erityisempiä lähikontakteja otettu. Se ei ollut tapana. Mutta äiti rakasti, ymmärsin sen vuosia myöhemmin. Luotti ja kannusti. Ohjeisti; ole rehellinen; pärjää; ole kunnolla; tee miten asioita täytyy tehdä; muista totella ja rahhaa piti aina olla. Usko tai älä, mutta nuo yksinkertaiset ohjeet ovat olleet hyviä. Ovat muistuneet mieleen juuri sopivilla hetkillä vuosia myöhemmin.  - Mie toivon siule kaikkea menestystä ja oikein hyvvää matkaa, äiti sanoi. Vilkutti ja sinne jäi. Koira ei lähtenyt seuraamaan autoa. - Ymmärsi se.

New Yorkin kone lähti seuraavana aamuna kello 9. Reitti oli Helsinki-Amsterdam-New York. Ei siihen aikaan pelkkää menolippua voinut ostaa. Onnistuneeko nykypäivänäkään? En tiedä. Enhän minä sitä tiennyt. Finnairin virkailija sanoi, että ei voi pelkkää menoa myydä, paluupäivä piti olla. Lopulta soitettuaan lähetystöön asiani oli kuitenkin kunnossa. Ihmeellistä oli myös se, että isä oli ottanut minulle syntymäni jälkeen vakuutuksen (niitä otettiin ennen vanhaan) ja kun sitä maksoi tiettyyn ikään asti, niin sieltä sai sievoisen summan käteistä rahaa. Minulle tuo vakuutus erääntyi saatavaksi juuri tuona syksynä kun lähdin Amerikkaan. Pidin sitä täydellisenä ajoituksena kuin aikakirjoihin etukäteen kirjoitettuna. Lentoliput näet olivat tuohon aikaan hyvin kalliita ja saamani summa oli lähes sama kuin tuon lentolipun hinta. Kaikki järjestyi kuin ei mitään. Vuosia myöhemmin olen saanut lukea Raamatusta, että ihminen voi kulkea edeltä valmistetuissa teoissa.

Kone teki välilaskun Amsterdamissa. Kaikki sujui aikataulussaan. Lentokoneessa oli vähän matkustajia. Äidin tekemät eväät kävivät mielessä, mutta kun ruokaa ja juomaa tarjottiin tuon tuostakin, eväät unohtuivat. Palvelu oli erinomaista.

Matkan aikana mietin Suomesta saamiani ohjeita miten toimia J.F.Kennedyn lentokentällä. Miten löytäisin oikeaan kuljetukseen? Miten löytäisin juuri oikean puhelimen? Piti kuulemma nostaa luuri, ja siihen piti sanoa missä paikassa oli. Ja mistä ne tiesivät kenet piti ottaa kyytiin?

Noin puolitoista tuntia ennen laskeutumista kapteeni kuulutti, että USA:n etelävaltioita riepotteli kovat myrskyt. Floridan suunnasta oli tulossa niin paljon lentokoneita, että meidän laskeutumisvuoromme tulisi siirtymään. - Odotellaan eiköhän tämä ruuhka tästä purkaudu, kapteeni kuulutti leppoisasti. Kone tulisi lentämään jonkinlaista ympyrää tietyssä tasossa. Oli hyvä hetki ottaa nokkaunet, että aika kuluisi nopeammin. Lopulta tuo puolitoista tuntia oli kulunut ja lasku käynnistyi. Myös perhoset vatsassa alkoivat venytellä siipiään. Ajatus jännittyi ja toisaalta vilkuilua ikkunasta ulos ei voinut vastustaa. Kapteeni kiitteli matkasta ja tiivisti New Yorkin säät hyviksi. Myös lentoemäntä kiitteli ja toivotteli pian uudelleen tervetulleeksi. Ajattelin, että ei sitten vähään aikaan.

Isälle olin ehtinyt ennen hänen kuolemaansa haaveestani kertoa. - Mie olen ajatellut lähteä Amerikkaan. Sitten joskus. Mitä sie siitä ajattelet, kyselin. - Hän pyöritteli päätään, taisi vähän ilkikurisesti hymyillä, muistutteli, että asiani Helsingissä olivat oikein hyvin, kannattiko kaikesta luopua? Työstä. Sodan läpi käyneet ihmiset arvostivat työtä ennen kaikkea. Kannattiko? Pyysi, että harkitsisin tarkkaan. Mutta jos nyt kuitenkin päättäisin lähteä, hän kyllä hyväksyisi sen. - Hyvä, tuon halusin kuulla, sanoin. Isä oli niin tärkeä ihminen.

Lentokentällä oli jonoja joka paikkaan. Valtavat määrät ihmisiä, kaikenvärisiä, -näköisiä ja -kokoisia, oli suuntaamassa kohti passin- ja viisumintarkastusta. Eipä siellä eksyä voinut. Toisten perässä vaan, niin perille pääsi. Kentällä oli hiostavan kuuma, jonottaminen oli tukalaa. Mutta vihdoin tuli minun vuoroni. Mustimmista mustin, kookas, aluksi ilmeetön miesvirkailija kysyi matkani tarkoituksen, sen jälkeen, että oliko minulla jotain tavaraa mitä ei saisi tuoda maahan. Ei minulla ollut. Ei tietystikään, vaikka myöhemmin sain kuulla, että niitä äidin eväitä ei nimenomaan olisi saanut tuoda. Sitten hän katsoi jotakin listaa. Selasi ja vertasi minua johonkin ehkä kuvaan. En minä siellä ole, ajattelin. Lopulta hän hymyili ja hyvällä rutiinilla sanoi: Welcome to United States. I hope you enjoy your stay, mam. - Se tuntui vähän juhlalliselta. Tervetuloa!

Paitapuseroni oli hiestä märkä.

Matkalaukkua ei tarvinnut odottaa kauaa. Limo-service löytyi helposti. Limo oli pikkubussi. Ystävällinen, pulska, musta, mieskuljettaja poimi minut mukaansa kysyen minne olin matkalla ja lisäsi loppuun taas tuon merkillisen puhuttelusanan, mam. Eihän tässä niin mammaa eikä rouvaa oltu, vai mitä se tarkoitti tässä minun tapauksessani?

Kuvahaun tulos haulle highway from airport westchester
kuva wikipediasta 

Varmistin vielä, että tiesikö kuljettaja antamani osoitteen, ja kun kaikki tuntui olevan selvää, matkajännitys alkoi helpottaa. Ilmasta oli päästy kiinteän maan päälle, maantielle. Se tuntui hyvältä. Atlantti oli ylitetty ja täällä toisella puolella sitä nyt oltiin. Amerikassa. Kuljettaja mainitsi, että edessä oli vielä pitkä matka. Halusin sanoa, että kaikki on suhteellista, mutta en muistanut miten se sanotaan englanniksi. Päätin olla hiljaa ja otin rennosti. Autossa ei ollut muita matkustajia. Suomessa oli ilta. Äiti varmaan nukkui. Ja koira, se jatkoi siellä sitä omaa koiranelämäänsä. Sillä oli oma piha ja omat tekemiset. Sekin varmaan kävi nukkumaan. Täällä oli vielä päivä.


...jatkuu...



2 kommenttia:

  1. Mielenkiintoista jatkoa odotellen....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Pähkäilen miten mielenkiintoiseksi sen jatkon rustaankaan ;) ! Life Is - elämä on - monta matkaa! Olkoot ne hyviä!

      Poista

Kiitos kommentistasi!