En olisi tarvinnut lomaa. Jos sen olisi voinut ottaa rahana, olisin tehnyt mieluummin niin. Nyt on lomaa, ihan reilusti. Sitten kuusi päivää töitä, kolmen päivän ryppäissä ja sitten se on finito eli loppu. Mutta kuten Naisenergiaa-työttömänä -blogissani hihkuin onnesta, että sain tämän määräaikaisen työn - niin edelleenkin olen hyvin kiitollinen ja tyytyväinen, että olen saanut olla mukana työelämässä!
Hei, olen huomannut, että edelleen "osaan" tehdä töitä. No joo, totta kai, eipä siitä ole ollut epäilystäkään, mutta olepa itse kaksi vuotta työttömänä pois työelämästä. Siinä saattaa tulla epäilys jopa omaa osaamistasi kohtaan! Innostunkin tekemisestä ja toisinaan unohdan, että kotiinkin pitäisi lähteä. Mukavat työkaverit, hyvä lounasruoka ja uuden oppiminen ovat olleet ihan paikallaan. Soisin sen jokaiselle työttömälle, jos vaan voisin.
Ehkä saan vielä uuden pätkän ennen eläkeputkeen siirtymistä, mutta jos niin on, että sitä ei sitten järjesty niin sitten ei! Katsotaan, seurataan tilannetta, sanoo mieheni. Hän on jo tottunut eläkkeellä oloon ja ei aina tunnu muistavankaan, että on eläkkeellä. Niin on kiirettä! Voiko se olla niin? Hym? Se eläkeläisten kliseenomainen kiire?! Mutta siltähän tuo näyttää - ainakin joskus.
Mutta nyt on loma ja ensi viikon lopulla juhannus! - Ollessani alle 10-vuotias ja niitä ikiä, juhannuskokko oli yhtä tärkeä kuin jouluna joulukuusi. Säätiedotusta tuli kuunneltua tarkkaan; oliko metsäpalovaroitus vai ei. Jos metsäpalovaroitusta ei ollut, isä ja veli tekivät ison ison kokon. Se oli upeaa ja lopuksi paistettiin kuuman tuhkan alla perunoita. Kokolle ilmestyi naapureitakin. Tulta katsottiin, ihailtiin, lapsille kerrottiin tulen vaaroista, liian lähelle ei saanut mennä ja kuitenkin kuka sieti olla vaikka hetken oikein lähellä (!), kipinöitä seurattiin ja säikähdeltiin, jos kokossa jokin isompi poksaus kävi. Kokon roihu oli aina yhtä mykistävä elämys.
Ihanata kesäkuuta! Voi hyvin - palaillaan.
