torstai 24. joulukuuta 2015

Merry Christmas! Hyvää Joulua!



Hyvää joulua 2015!
Helsingissä ei ole lunta.
Mittarissa lämpöasteita.
Pääasia kuitenkin, että on rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto.


 
Merry Christmas 2015 ! There is no snow this Christmas in Helsinki. But this picture shows how it's normally.   But the main thing is; there is peace and goodwill among men.
Voi hyvin! Palaillaan & siunausta elämääsi! - Take care! God bless you now and always!

torstai 19. marraskuuta 2015

Merkintöjä arjesta

Hyppäsin bussiin 58, jonka reitti kulkee Taka-Töölön kautta Meilahteen. Kuljettaja oli ulkomaalainen. Lähes kaikki he ovat. Vein Mannerheimintielle vaatekauppa Noraan pikku paketin, jonka olin tehnyt joululahjaksi vietäväksi moldovalaiselle 5 – 9 –vuotiaalle tytölle. Myymälässä soi Radio Dei. Miten vähällä vaivalla sitä voikaan tehdä jonkun ihmisen onnelliseksi! Jouluonnelliseksi.

Mannerheimintie oli vilkas ja ruuhkainen kuten aina. Nelosen ratikka ajaa jolkotti pysäkille, sinne oli matkaa vielä tovi. Päätin, että en juokse. Kuten monet päättävät kun yrittävät tehdä parannusta alati vaanivaan kiireeseen. Tuleehan niitä uusia. Kuitenkin ratikka oli pysäkillä tavallista pitempään ja ehdin.

Ratikan lämpö tulvahti mukavasti vastaan. Näytti siltä, että matkustajissa oli paljon turvapaikanhakijoita! No - oli niin tai näin, mutta siltä se vaan kuulosti. Kansainväliseltä. Alkaisinkohan opiskelemaan vaikka arabiaa? Ymmärtäisi edes jotain.  – Vai pettyisinkö? Eivät kai ne mitään sen erikoisempia juttele. Muistuu mieleen tapaus Teneriffalta. Eräs ystäväni, Ruotsissa asuva, naureskeli, että jotkut ruotsalaiset olivat kovasti puhuneet hänen kengistään ja pukeutumisestaan Teiden (tulivuori) hissijonossa, kun luulivat häntä muun maalaiseksi. Aivan selän takana puhuivat! Kylmää oli ja hän raukka kesäkengissä. Sanoisivatko nuo ulkomaalaiset, että voi hitsi näitä suomalaisia aina ovat tiellä, vai että ihania nämä suomalaiset kun väistävät niin joka käänteessä. Mutta mitä sitten! Pähkäilyt sikseen ja nyt kirjastoon.

Riensin Sokoksen kohdalta entiseen pääpostiin. Maailma muuttuu Eskoseni – ja kaikki muutkin! Pääposti ei ole enää pääposti, eikä se ole ollut sitä aikoihin! Pääaula on kokonaan Rajalan, valokuvaukseen erikoistuneen yrityksen liiketilaa. Jättikauppa. Se on lähes mautonta, kun muistaa ne entiset ajat. Oikeesti – niin kuin nuoret sanovat.

Pääovesta sisään mennessä ennen Rajalaa välieteisessä on jäljellä vielä pari puhelinkoppia. Niitä, joihin ennen – silloin 1970-luvulla yhdistettiin tilatut puhelut. Kuulin muistoistani kuulutuksen: ”Kannas 27, koppi numero 2”.  Silloin puhumiskoppeja oli paljon, eikä se ollut sama mihin koppiin meni. Penkeillä istuttiin ja odotettiin kuulutusta, joskus meni pitemmänkin aikaa ja aina ei mahtunut edes istumaan. Puhelun jälkeen maksettiin. ”Koppi se ja se, paljonko maksaa?”

Muistojeni kuulutuksista oli harpattava yli. Mutta mikä tuossa tilassa ikään kuin kirpaisi? Muistot? Ajan kuluminen? Silmäilin vasemmalle ja oikealle. Silloin isä ja äiti vielä elivät. Olin nuori aikuinen. Kaikki oli edessäpäin. Oi nuoruus, nuoruus - olipa sitä mahtava elää! Sieltä oli tultu vuosikymmeniä tähän päivään. Rajalaan. Myyjä selitti kameran omistajalle, että korjaus tulisi maksamaan – ilmaiseksi ei saa. Mitähän tuokin oli olevinaan? Vai onko se niin, että me nykyajan ihmiset haluamme kaiken ilmaiseksi? Eihän se voi olla niin? Ja osin kuitenkin on.

Samassa kerroksessa kulman takana on Kirjasto 10. Palautusautomaatti nielaisi kaksi kirjaa, englantia ja filosofiaa ikäihmisille, kysyi, että halusinko kuitin. Halusin. Kumpikaan kirja ei ollut mieleeni. Aina ei voi onnistua. Kirjasto oli täynnä opiskelijoita ja ulkomaalaisiakin oli paljon. Turvapaikanhakijoitako? En tiedä, mutta mikä on sivistäessä. Lähtiessä silmäilin kierrätyshyllyn kirjoja. Totesin, että siellä oli yksi monikielinen Gideonien Uusi Testamentti ja Psalmit. Hyvä. Joku sitä tarvitsee, tiedän sen, siunausta hänelle jo etukäteen! Eikä tarvitse palauttaa.

Liukuportaat kuljettivat alas kadulle ja sieltä painuin alas ruokakauppaan. Ostin punaista, homogenoimatonta maitoa ja kasleria. Mehevää ja herkullista, Wotkinsin myyjä sanoi. Maksoin pikakassalla ja edelleen liukuportaiden viemänä painuin vielä alemmas, alas metroon. 

Kello oli lähes 16. Metro alkoi täyttyä töistä tulijoista. Alkoi olla ahdasta. Kaikki olivat totisia. Paitsi nuoret. He ovat ihania. Nauravat, juttelevat ja ovat hyvännäköisiä. Koko olemus huokuu yhtä ainutta lausetta; täältä tullaan elämä. I am ready! We are ready! Joku koira uikutti toisen perään. Uikuttaja oli beagle. Uikutuksen kohde oli puolestaan kultakutrinen, vanha, kiinanpalatsikoira. Vanhus istui omistajansa sylissä. Se käänsi vain aavistuksen päätään. Koiramaailman syvin olemus ei tällä kertaa auennut. Miksi toinen ei ole huomaavinaan, vaikka huomaa kuitenkin? Koiran uikutusta jatkui koko matkan, paitsi Siilitielle tultaessa. Sanoin uikuttajalle, moi. Omistaja hymyili nopeasti ja vetäisi hihnasta. Uikutus jatkui. Metro avasi ovet. Matka oli tehty. Viennit viety; paketti ja kirjat.
   
Illalla katsoin televisiota. Mietin, onkohan Euroopassa nyt sota. Mies vastasi kun kysyin. Syötiin. Tiskasin. Yksi arkipäivä oli illassaan. Ulkona oli pimeää.

-
Hyvä lukija, voi hyvin - siunausta elämääsi nyt ja aina. Palaillaan. 


  

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Käkikello

Naapurissa oli käkikello, joka teki tehtäväänsä - kukkui!
Kuvahaun tulos haulle käkikello
kuva Kelloseppientyöhuone fi
Mitä enemmän kello, sitä enemmän kukkui.

Voi kun se olisi kukkunut pitkään ja usein!

Vaan ei, joskus se vain kävi luukulla eikä edes ääntänsä päästänyt!

Mites se noin? Muistiko väärin?
Nappasi ovensa kiinni ja sinne meni.

Mutta sitten taas toisinaan:
kukkuu, kukkuu, kukkuu, kukkuu...
Ja: kuk! Kesken jäi kukunta!

Semmoinen se oli.
Naapurin käkikello.

Missähän se kukkuu nyt?



Monet kerrat minä sitä kelloa kävin kuuntelemassa. Naapurissa. Silloin kauan sitten, mielestäni emäntä oli hyvin vanha, mutta lieneekö sitten kuitenkaan ollut, kun asiaa täältä suunnalta katselee.

- Nyt sinun pitää vain istua ja odottaa, hän rauhoitteli. Käki oli juuri käynyt sanomassa kuinka paljon kello oli. Odottavan aika oli pitkä, mutta kyllä odotus aina palkittiin. Kerran minulle kerrottiin suuri salaisuus: Kello piti vetää. Jos ei sitä olisi vetänyt, niin se ei olisi käynyt. Vähän kauempanakin seisoin, sillä se vetäminen oli varovaista ja tarkkaa hommaa. Mutta mitäpä tuosta, se oli aikuisten hommia se, minua kiinnosti mitä se käki teki. Ja jos läheltä katsoin niin näinpä kuin näinkin - eihän se minnekään kellon uumeniin mennyt. Siihen jäi heti ovien taakse odottamaan, että milloin taas oli vuoro kukkua aika!

- Mie nään! Ei se minnekkään mänt, tuohon se jäi luukkujen taakse!

Eikä se koskaan kuulemma tehnyt virheitä. Mutta se vaan ei sitten koskaan selvinnyt, miksi se jätti joskus kukunnan kesken! Mutta olkoon, maailmassa oli paljon asioita, joihin aikuiset sanoivat, että se vaan on näin tai tuommonen se on! - Joskus kuulin tuon tapaista itsekin - tuommonen se on. Kirmaisin pihalle ja huikkasin tädille niiauksen kanssa, että nyt pitää mennä. Se oli sitä käkikelloaikaa se! - Tervetuloa uudet ajat ja niitähän tässä eletään, kunnes tämän päivän lapset muistelevat aikaansa, kun oli vielä digikellot!

Mukavaa talviaikaa sinulle hyvä lukija! Voi hyvin!

Ensimmäisiä lumituiskuja odotellessa. Palaillaan ajallaan!

perjantai 6. marraskuuta 2015

Mietelmärunoja

Tekevät Virtasta pelloilla

Tekevät Virtasta pelloilla. Tuokin ja tuokin. Ei moni,
mutta silti - tekevät. Eivät tee Heinosta eivätkä Jantusta,
ei Loikkasta eikä sellaista joka nimi sinulla on.

Vaan Virtasta! Selitä se nyt sitten tuntemattomalle
kulkijalle, tietämättömälle. Niin ja se oli vielä: A.I.!

Virtanen on vihreää ja notkeaa, lyhyttä ja tervettä.
Virtanen on tietynlaista - hyvää.

Virtanen sen keksi - Virtasen!
Sano se nyt sille, joka ei ymmärrä.

Virtanen. Lehmät syö ja isäntä lihoo.
Niin se on - Virtanen!

Työmies

Työmiehen päiväkirja ja katkonainen kynä.
Tylsä kynä ja täysi päivä.
Vai - nyt taisin erehtyä, se olikin sylimikro ja ajatusharha.
Työmiestä ei enää ole.

Työt tekee mies tai nainen, mutta se on
- henkilö - henkilö - henkilö!

Nyt on ammattinimikkeitä ja niitä edeltäviä korkeakouluja.
Nyt ovat ammatit arvossaan ja ammatteja hoitavat henkilöt.

Missä on työmies? Tilastoissa huipussaan. Siellä arvokkaalla paikalla.
Korkealla. Ei sinne oikein näekään.

Siellä se korkealla raapustelee, tupakka-askin kanteen jotain omia muistelmiaan.
Joku kuva siinä on ja kyynel vierähtää.

Työmies mikä sinun on?
Eivät enää ymmärrä minua, sanoo.

Ystävällisesti katsoo ja ei sitten kuitenkaan.
Eivät enää ymmärrä.

Historia osa nolla on päättynyt.
Työmies on tippunut alas, eikä häntä tunnista enää kukaan.

Reppana, ohikulkevat huokaavat.
Toista näköjään on ollut ennen, huvittuneena nauravat.
Vielä tupakka-aski, polttaminenhan on kiellettyä, kai sen nyt jokainen tietää.

Työmies näkee unen.
Näin rakennettiin Suomi.

Sylimikro ilmoitaa akkunne on loppu, henkilö on poistunut paikalta.

Työmiehen poika pohtii, ehkä minä vielä jotain keksin.

...ja niin hän keksikin!



torstai 22. lokakuuta 2015

Koti-ikävä

Kuvahaun tulos haulle hämeenlinnan rautatieasema
kuva vr
Oletko nyt ihan varma, että haluat jäädä tädin luo? Haen sinut huomenna pois. Sitten palataan kotiin, isä varmisteli. Juna oli saapunut Hämeenlinnan rautatieasemalle. Vastaan tullut täti selitti iloisena, että hyvin täällä pärjätään.  – Mene, mene jo hyvä veli. Kyllä meillä tekemistä riittää. Isä vilkutti ja katosi lierihattuineen junanovesta sisään.


  
Matkasta tädin talolle en muista mitään. Olin pieni tyttö. Seuraava muistikuva on, kun istuimme olohuoneen pöydän ääressä. Täti mietti mitä minulle pitäisi tehdä.  Itkin suoraa huutoa.

 – Mie lähen pois, mie halluun pois! Mutta juna meni jo. Tännekö minut jätettiin? Seuraava päivä tuntui samalta kuin ei koskaan eikä mikään järkipuhe auttanut. Vielä tänäkin päivänä, 55 vuotta myöhemmin, jos tarkasti ajattelen, pystyn muistamaan sen äärimmäisen ikävän mikä ahmaisi minut syövereihinsä.

Tuon ikävän muistelu vuosikymmenten varrella on huvittanut ja saanut pohtimaan, miksi niin kävi. Parasta tietysti se, että ikävästä päästiin yli. Täti ”voitti”. Joskus hän naureskeli, että muistatkos tyttö kun kävit aikoinaan meillä. Minähän olin ihan pulassa sinun kanssasi.

Epätoivoissaan hän yritti rauhoitella vaikka millä, jos ei hyvällä niin pahalla. – Sinut laitetaan postipakettiin ja laitetaan postin mukaan. Lienen ollut hetken hiljaa kun pohdin, että miten ihmeessä pärjäisin pahvilaatikossa. Poliisitkin kuulemma asuivat naapurissa ja olivat vain puhelinsoiton päässä, jos en asettuisi. Kaikki konstit hän sanoi käyttäneensä. Mutta sitten hänellä välähti.
Kuvahaun tulos haulle vanha pihasauna
kuva vastavalo
Käveltiin pihalla olevalle saunalle. Saunarakennuksessa oli leivinuuni. Tätini lämmitti uunin ja alkoi paistaa karjalanpiirakoita. Aivan kuten meillä kotonakin paistettiin joka viikko. Heillä se oli harvinaista ja uunikin savutti ensin. Mutta piiraitten paistamisen myötä itku jäi. Aikaahan siihen meni. Lopulta istuin tädin sylissäkin. Sain kotoista ruokaa ja kotoisen tunnelman.
 
Poliisille ei soitettu. Paketteja ei tehty. Elämä voitti. Ihmiselämä on kudottu pienistä, mutta merkittävistä palasista. Kunpa emme koskaan vähättelisi pieniä tekemisiämme, hetkiä, joiden merkityksiä emme voi edes aavistaa.

Kuvahaun tulos haulle juna maahanmuuttaja
kuva hs
Nyt Suomeen on saapunut ja saapuu maahanmuuttajia eteläisistä maista - kaukaa jostakin, toiset sodan, pelon tai vainon keskeltä. Taakse ovat jääneet tutut tienoot, kadut, korttelit, polut, kodit, kaupat, omamaalaiset ruuat, rakkaat ihmiset. Älkäämme nyt heitä mistään tuomitko tai älkäämme heille olko tylyjä. Olkaamme heille ystäviä. Rehellisiä suomalaisia, joita kaikkialla maailmassa on sodanjälkiset vuosikymmenet suorastaan ihasteltu. Suomalaisuudesta olemme olleet ylpeitä. Näyttäkäämme nyt käytännössä mitä se suomalaisuus on. Tehkäämme koti-ikävästä ja murheista edes hetkeksi merkityksettömiä. Aika hoitanee sitten omaa tehtäväänsä. Toiset palaa takaisin. Toiset jää. Vuosikymmenten kuluttua he kuitenkin ovat suomalaisia siinä missä kuka tahansa meistä. Ainakin jos olemme tehneet sen ratkaisevan eleen, sillä ratkaisevalla hetkellä, paistamme lämmintä leipää ja sanomme, tervetuloa. Otamme heidät lämpimästi vastaan. Ei suurta junallista reppuselkäisiä miehiä, ei, siihen yksi ihminen ei pysty eikä voi. Mutta sen perheen tai henkilön, jonka elämä on kohdalle tuonut. Se on tilaisuus, jota ei kannata jättää käyttämättä. Vaikutukset voivat olla hyvin kauaskantoisia ja historiallisia.
kuva radiomater 

Elämänketjussa saamme todistaa itsellemme ja toisillemme sen mitä varten ylipäätään elämämme.

Olet yksi heistä, jonka sanomiset tai tekemiset vaikuttavat toisen henkilön elämään hyvin merkittävällä tavalla. – Mitä siis sanot?  Itse yritän keksiä jotain hyvää.

Hyvää päivää sinulle! 

Voi hyvin & palaillaan!

tiistai 22. syyskuuta 2015

Yllätysvieraita

Mitä sie sanoit? – Sanoin, että tuohon pihhaan ajo joku auto. Melko iso.

No voi hyvänen aika! Kukas se sieltä, eihä myö kettää vuotetakkaan. Kahoha uuvelleen, jos se on vaikka joku tuttu?  – Usko tai elä, mut nää on nyt niitä samoja ku televisiossa, ihan samannäkösiäkii! Mitäs ne nyt tänne tulvat? Ovatkohan eksyneet, va mihis ne nyt ois eksyneet. – Elä muuta sano. Pois tiehee tännehä ne tulloo.

No, mitäs myö nyt? Niillä on varmaan nälkäkii? Enne ajovat mustalaiset tuollein vaan pihhaan ja kaukaset sukulaiset. Katohan sie onks jääkaapeissa mitä? Jäikös sitä päivällistä ruokaa? - Jäi. Eihä myö syöty ku puolet, ja sie sanoit, että pakasteessa on lissää. 

No mutta mene jo siitä. – Että niin ku minne?!

Kauppaan, kauppaan, kananmunia tarvitaan, sokeria, kahvia, ja jottain pullaa ja tuo jottain vähän parempaa. Voita ja vehnäjauhoja, et saahaa vehnästä omasta takkaa. – No mie lähen, mut saaks mie ottaa siun auton, sen paremman?

Saatha sie, mut muistakkii ajjaa varovast. No, jokos ne tulloovat tuppaa! Mihis ihmeeseen myö nää tämän sortin yllätysvieraat majottetaan, kelloha on vaikka mitä? Oisvat saaneet soittaa. – Ettäkö soittaa?! Eihän niillä meijän numeroo oo, höh, soittaa! Ja mitä sie oisit sanont? 

Kahoha vielä onko niitä montakii? – Jos mie en valehtele, niin sanon, että aika monta! Tuu ihe kahtomaan. Muutama lapskii.

Eikä! - On, on, kahoha, rapsuttelleevat Rekkuukii, se ku ossaa tervehtii kaikki tulijat. Höpsöhä se on, hyppii niin kovast ihan ku hää nyt kaikki tuntis! Oikee vahtikoira! Ja katoha  sie mihi kissat lens!

Nyt ku noita on tuon verran, niin meet sitte samalla Leksalle ja sanot, että antaahase ne lomamökkisä näitten käyttöön. Selität vähä. Neljä-viis aina yhteen ja eikös niitä neljä mökkii oo ja loput on sitte tänne yläkertaan. Meille. Kyllä se Leksa ne antaa. Sano, että maksetaan sitten joskus. Sehän valitti koko kesän, että kun ei oo kettään, ei tuu kettään, niin ol kurja kesä. No, nyt on! Ja hymyä huuleen kun ohi määt. Sano niille, että tervetuloa, niin oppiivatpahan ensimmäisen suomalaisen sanan! Tervetuloa.

Ollaan nyt vieraanvaraisia niin ku siellä Turkissa olivat, muistat sie, ku oltiin siellä lomilla, ottivat hoteisiinsa, pitivät niin hyvänä ja vaikka kuinka monta päivää. Tai muistat sie siellä Espanjassa, ku  eksyttiin. Niin pitivät hyvvää huolta ja peräkärryssäkös myö istuttiin, vaikka olihan niillä se Bemarikin. Naamakirja yhteyvet on vieläkii. Ja ei muuten ollu ruuvasta puute! Kokonainen sikahan siinä män. Nyt ei kyllä oo aikaa muistella kaikkee. Mäne, mäne jo. Uutisissa sanottiin, että hirmu pitkän matkan takkaa ovat! Pietään heitä niin hyvin ku osataan. – Joo mie ainakin yritän puhhuu englantii, vaik en kai mie sit kuiteskaan uskalla ku ei ne kuitekaa ymmärrä. Mut enköhän mie jonkun äpsin löyvä.

Ja jos näät issääs sano, et tulloo heti kottiin. Nyt hääkii saap näyttää sitä vieraanvaraisuutta ku siitä aina niin on puhunt! Sano, et viep molemmille saunoille puut ja laskoo veet. Eiköhän nämä immeiset tarvii kunnon löylyt, eihä se pelkkä ruoka ja sänky riitä. Eikös ne telkkarissa sano, että suomalainen sauna on mualiman paras. Kaikki murheet unohtuup ja tuntuu ihan uuvelta koko immeinen! Sit ku rojahtaa vielä tuonne viistoista asteisee vettee ni a vot! Mikä on ollessa.  Kysellään sitten vaikka elekielellä, että oliko hyvä?

Niiks sie luulet? Että järveen, no eivät varmaan mää ja hyttysetkii syö. Turha sitä on kysellä, hyvä ku saunaa männöövät. Mut katotaan, täähän männöö jännäks. Mut joo, joo, mie mään. Heippa!

Welcome!                                                                      
Orvokki (oma ottama) 2015

Tarinan kirjoitti: Seija Tarvajärvi 


Hei, eihän se nyt helppoa ole tänne tulla. Eikä varmaan myöskään majoittaa. Ottaa nyt yllätysvieraita vastaan! Mutta aina voi yrittää, tehdä parhaansa sillä sektorilla minkä taitaa parhaiten.

Itse olen maailman turuja kierrellessä huomannut, että ihmiset ovat todella vieraanvaraisia meitä suomalaisia kohtaan. Tietysti tämä turvapaikanhaku –asia on totaalisen erilaista matkustamista, mutta silti tai vieläkin suuremmalla syyllä, jos voimia on, niin kannattaa ihminen kohdata ihmisenä. Tee toiselle siten kuten toivoisit itsellesi tehtävän!

Yllä oleva tarina sinällään ei ole mahdoton. – Arvoitukseksi jäi kuinka monta heitä ihan tarkkaan lukien oli. Talo oli kuitenkin varakas eikä ruuasta ollut puutetta. Yläkerrassa pystyi hyvin asumaan muutama henkilö ja naapurin Leksakin sai lopulta lomamökeistään tulosta sekä sai talkootyönä teetettyä pari suurempaa hommaa pihapiirissä. Viikko tolkulla olikin pähkäillyt, että mitenkä saisi asiat kuntoon ennen talventuloa ja ihmeitten ihme porukat lähes päiväntasaajalta tekivät sen mistä Leksa oli haaveillut! Miehet puskivat töitä innoissaan eikä kielivaikeuksia ollut. Kaikki puhalsivat yhteen hiileen.

Sopeutumisia uuteen aikaan! Jokainen uusi päivä on myös uusi mahdollisuus meille kaikille!

Siunausta & voi hyvin, nyt ja aina! 

maanantai 17. elokuuta 2015

KESÄLOMA SAARENMAALLA - osa 5

Tallinnaan tultuamme suunnistimme heti suoraan laivaterminaaliin ja lippujonoon. Seuraava laiva oli klo 15 Meloodia, Tallinkin laiva. - Sillä!

Lippujonossa seisoessamme yhtäkkiä viereeni ilmestyi nainen, joka sanoi, että hän haluaisi myydä meille sadalla Suomen markalla lipun, siis satanen per lippu. Hänellä oli kaksi lippua, koska heidän seurueestaan oli kaksi jäänyt pois. Vaikka ensin epäröimme lopulta ostimme heidän liput. Kun kysyin, mitä muuten liput olisivat maksaneet, niin ne olisivat maksaneet 130 markkaa. Ja eihän meillä edes olisi ollut sitä rahaa! Kylläpä nauratti kun muutakaan ei voinut. 

Pariskunta vei meidät autollaan laivaan. Auto oli hyvä ja tavaramme saivat olla heidän autossaan koko matkan ajan. Helsingissäkin he ajoivat meidät linja-autoasemalle ja itse jatkoivat matkaa muualle Suomeen. Olivat tyytyväisiä kun saivat turhaksi jääneistä lipuista rahat. Ilo oli molemminpuolinen. Nainen ja mies olivat eestiläisiä ja jo vuosien ajan kiertäneet Suomea ristiin rastiin. Heidän elämänsä tuntui olevan vallan mielenkiintoista ja menevää, jopa kilpatanssien kuviot olivat heille tuttuja. 

Auringonottoa ja puhetta Jumalan kanssa

Kuvahaun tulos haulle laiva
kuva Papunet
Tänään paistoi aurinko, iltapäiväaurinko, mutta sekin oli lämmin ja kannella oli mukava olla.

Mietin itsekseni, että olivatkohan nämä ihmiset nyt niitä ihmisiä, joille Jumala halusi, että kertoisin Hänestä. Mutta ei, ei nyt sentään! Ehkä Sinä Jumala haluat, että rukoilen heidän puolestaan, kaikkea hyvää siis. Heidän elämänsähän oli mallillaan. Vai huokasiko Jumala lapsensa ajatuksia? 

Siinä silmiä kiinni pitäessä, aurinkoa ottaessa, ajattelin, että jos Sinä Herra lähetät se miehen ihan tuohon viereen niin kyllä minä sitten voin yrittää jotain kertoa, jos jotain päähäni tulee. Kerro heille, että olitte rukoilleet aamulla, että koitte että tämä oli rukousvastaus, että saitte liput heiltä. Tuopa on hyvä idea, just niin se kyllä pitäisi sanoa, kun sitä rahaakin oli just se määrätty määrä.

Mutta eipä ollut vieressäni tilaakaan. Ja olihan se lähdes mahdotonta, että he tähän tulisivat, sillä laiva oli todella iso. ( Toivottavasti et käsitä väärin, että Jumala olisi millään tavalla meidän ohjailtavissa. Ei, vaan Hän tietää meidän sydämemme asenteen ja me voimme aina puhua Herrallemme aina ja kaikissa tilanteissa. Toisaalta haluan olla herkällä mielellä, että kuulen, mitä Pyhä Henki haluaa eri tilanteissa sanoa. Herkkyys taas on juttu, josta voi olla harmiakin, mutta kiitän siitä, kun nyt sitten olen just tämmöinen kuin olen. Herra voi ottaa kaikki ominaisuutemme käyttöönsä. Mutta eipä rönsyillä!) 

Siristin silmiäni ja arvaatko mitä? Ehkä arvaat. Sanon ihan suoraan, että minä en oikein olisi sitä tahtonut uskoa, mutta pakkohan se oli kun silmillään näki - he tulivat siihen seinustalle, lähes viereeni.

Mutta Herra, he eivät ole täysin vieressäni, en siirry, en siis puhu. Välittivätkö he edes tuntemattoman matkaseuran kanssa jutellakaan? Olivat omissa oloissaan, ottivat aurinkoa kuten minäkin. - Jos tämä on Herra Sinusta, niin Sinä Herra varmaan kaiken järjestät. Minä vaan odotan, ajattelin. Sitten kävi niin, että laiva kääntyi sen verran, että minun istumakohta jäi varjoon. No, on se ihan hyvä välillä olla varjossakin. Pian istuin viistossa kuin kello 11 ja sitten kuin kello 10.30. Ylsinpä hyvinkin auringonpaisteeseen, mutta ei - lopulta siirryin ja istuin miehen viereen. 

Aloimme jutella kaikenlaista yleistä ja kun olin ostanut Saarenmaan lautalta kartan, katselimme sitä ja he kertoilivat eri paikoista missä kannattaa käydä. Siinä sopivasti kerroin meidän matkastamme ja myös sen, että olimme aamulla rukoilleet. Mies oli iloinen ihminen ja sanoi, että on se hyvä, että tässä maailmassa on tuommoistakin eikä aina vaan businestä. Innostuin kertomaan papista ja heidän seurakuntatyöstään. He eivät pitäneet mahdottomana sitä, että kävisivät tutustumassa paikkaan, jos siellä päin liikkuvat. Pian toivottelimmekin toisillemme onnea ja menestystä kaikessa mitä elämässä teemme! 

Kello tuli 18 ja oli aika lähteä takaisin alas autokannelle. Olimme saapuneet Suomeen.

Olin tavattoman iloinen, että sellainen vaivaton paluumatka järjestyi. Suorastaan hyvä! Hyvällä autolla, miellyttävien ihmisten kuskaamana aina linja-autoasemalle asti. Ja ilmakin, se oli hyvä. Kuten Viljakin oli toivottanut kaunista kotimatkaa. Erotessamme tuo pariskunta huuteli peräämme, että nähdään. Toivottavasti - nähdään!

Helsingin ruuhka Orissaaren vastakohta

Siinä linja-autoa odotellessa minun tuli ikävä takaisin Saarenmaalle ja Eestiin. Tajusin taas miten hyvä on Jumala ja miten hän johdattaa. 

Tuli myös kiitollinen mieli - niin Jumala oli taas kerran näyttänyt omaa voimaansa aivan tavallisessa arkielämässä. Hänenhän on kaikki. Hän voi antaa lapsilleen mitä vain, kun vaan pyydämme, kun vaan Hänen tahtonsa mukaan vaellamme. Mutta Hän tietää myös sen, että ihminen on toisinaan kuin saviastia - hauras ja halkeileva, milloin surusta, milloin ylpeydestä, milloin vääristä teoista milloin mistäkin. Joskus sitä iloa, jonka Jumala antaa, sitäkään ei tahdo kestää. Ajattelin, että miten hyvin sen taas ymmärrän, että en voi millään vastaanottaa Jumalan hyvyyttä kuin pieninä annoksina täällä maan päällä. Sitä ei millään tahdo kestää kun sen oikein ymmärtää miten hyvä on Herra ja miten ylitsevuotavat ja runsaat Hänen lahjansa ihmiselle. Toisaalta sydän lähes itkee; kunpa ihmiset ymmärtäisivät vain kääntyä Jumalan puoleen niin miten erilaista monen ihmisen elämä olisikaan! 

Kun sitten istuin niin kovin arkisessa jytämusiikin täyttämässä bussissa, niin en voinut muuta kuin todeta, että vaikka olosuhteet olisivat mitä tahansa - Hän silti On, koko ajan, vaikka ei yhtään siltä silläkään hetkellä tuntunut. 

Herra on sinun varjelijasi, Herra on suojaava varjosi oikealla puolellasi. Päivällä ei aurinko polta sinua eikä kuu yöllä. Herra varjelee sinut kaikesta pahasta. Hän varjelee sinun sielusi. Hän varjelee sinun lähtemisesi ja tulemisesi nyt ja ainiaan. Psalmi 121: 5-8.

Kiitos! 

Kiitos Jeesus Orissaaren matkasta. Siunaa Eestiä ja erityisesti Orissaaren seurakuntia sekä Pyhän Ristin Majutuksen isäntäparia, työntekijöitä, heidän vieraitaan, perheitään, omaisia ja tietysti kaikkia matkalla olijoita. Nähdään!

- Siunaa myös jokaista lukijaa. Aamen. Ja miksikäs ei : nähdään!



Tuon matkan jälkeen olen käynyt Virossa lukuisia kertoja. Matkat ovat olleet kaikki erilaisia, mielenkiintoisia. 2000-luvun alussa "seuraani" liittyi rakas aviomieheni, jolle Viro oli täydellinen yllätys kaikessa positiivisuudessaan. Blogissani on kertomus parin vuoden takaa pieneltä bussireissultamme: Tallinna-Tartto-Pärnu-Tallinna, olet tervetullut lukemaan myös sitä.

Mieleen tuli ajatus, että aina kannattaa lähteä...matkoja on monenlaisia. Ensi kerralla kirjoitan tekstin Monta matkaa. Siihen asti tsau! Voi hyvin & siunausta!