Merkintöjä arjesta

Hyppäsin bussiin 58, jonka reitti kulkee Taka-Töölön kautta Meilahteen. Kuljettaja oli ulkomaalainen. Lähes kaikki he ovat. Vein Mannerheimintielle vaatekauppa Noraan pikku paketin, jonka olin tehnyt joululahjaksi vietäväksi moldovalaiselle 5 – 9 –vuotiaalle tytölle. Myymälässä soi Radio Dei. Miten vähällä vaivalla sitä voikaan tehdä jonkun ihmisen onnelliseksi! Jouluonnelliseksi.

Mannerheimintie oli vilkas ja ruuhkainen kuten aina. Nelosen ratikka ajaa jolkotti pysäkille, sinne oli matkaa vielä tovi. Päätin, että en juokse. Kuten monet päättävät kun yrittävät tehdä parannusta alati vaanivaan kiireeseen. Tuleehan niitä uusia. Kuitenkin ratikka oli pysäkillä tavallista pitempään ja ehdin.

Ratikan lämpö tulvahti mukavasti vastaan. Näytti siltä, että matkustajissa oli paljon turvapaikanhakijoita! No - oli niin tai näin, mutta siltä se vaan kuulosti. Kansainväliseltä. Alkaisinkohan opiskelemaan vaikka arabiaa? Ymmärtäisi edes jotain.  – Vai pettyisinkö? Eivät kai ne mitään sen erikoisempia juttele. Muistuu mieleen tapaus Teneriffalta. Eräs ystäväni, Ruotsissa asuva, naureskeli, että jotkut ruotsalaiset olivat kovasti puhuneet hänen kengistään ja pukeutumisestaan Teiden (tulivuori) hissijonossa, kun luulivat häntä muun maalaiseksi. Aivan selän takana puhuivat! Kylmää oli ja hän raukka kesäkengissä. Sanoisivatko nuo ulkomaalaiset, että voi hitsi näitä suomalaisia aina ovat tiellä, vai että ihania nämä suomalaiset kun väistävät niin joka käänteessä. Mutta mitä sitten! Pähkäilyt sikseen ja nyt kirjastoon.

Riensin Sokoksen kohdalta entiseen pääpostiin. Maailma muuttuu Eskoseni – ja kaikki muutkin! Pääposti ei ole enää pääposti, eikä se ole ollut sitä aikoihin! Pääaula on kokonaan Rajalan, valokuvaukseen erikoistuneen yrityksen liiketilaa. Jättikauppa. Se on lähes mautonta, kun muistaa ne entiset ajat. Oikeesti – niin kuin nuoret sanovat.

Pääovesta sisään mennessä ennen Rajalaa välieteisessä on jäljellä vielä pari puhelinkoppia. Niitä, joihin ennen – silloin 1970-luvulla yhdistettiin tilatut puhelut. Kuulin muistoistani kuulutuksen: ”Kannas 27, koppi numero 2”.  Silloin puhumiskoppeja oli paljon, eikä se ollut sama mihin koppiin meni. Penkeillä istuttiin ja odotettiin kuulutusta, joskus meni pitemmänkin aikaa ja aina ei mahtunut edes istumaan. Puhelun jälkeen maksettiin. ”Koppi se ja se, paljonko maksaa?”

Muistojeni kuulutuksista oli harpattava yli. Mutta mikä tuossa tilassa ikään kuin kirpaisi? Muistot? Ajan kuluminen? Silmäilin vasemmalle ja oikealle. Silloin isä ja äiti vielä elivät. Olin nuori aikuinen. Kaikki oli edessäpäin. Oi nuoruus, nuoruus - olipa sitä mahtava elää! Sieltä oli tultu vuosikymmeniä tähän päivään. Rajalaan. Myyjä selitti kameran omistajalle, että korjaus tulisi maksamaan – ilmaiseksi ei saa. Mitähän tuokin oli olevinaan? Vai onko se niin, että me nykyajan ihmiset haluamme kaiken ilmaiseksi? Eihän se voi olla niin? Ja osin kuitenkin on.

Samassa kerroksessa kulman takana on Kirjasto 10. Palautusautomaatti nielaisi kaksi kirjaa, englantia ja filosofiaa ikäihmisille, kysyi, että halusinko kuitin. Halusin. Kumpikaan kirja ei ollut mieleeni. Aina ei voi onnistua. Kirjasto oli täynnä opiskelijoita ja ulkomaalaisiakin oli paljon. Turvapaikanhakijoitako? En tiedä, mutta mikä on sivistäessä. Lähtiessä silmäilin kierrätyshyllyn kirjoja. Totesin, että siellä oli yksi monikielinen Gideonien Uusi Testamentti ja Psalmit. Hyvä. Joku sitä tarvitsee, tiedän sen, siunausta hänelle jo etukäteen! Eikä tarvitse palauttaa.

Liukuportaat kuljettivat alas kadulle ja sieltä painuin alas ruokakauppaan. Ostin punaista, homogenoimatonta maitoa ja kasleria. Mehevää ja herkullista, Wotkinsin myyjä sanoi. Maksoin pikakassalla ja edelleen liukuportaiden viemänä painuin vielä alemmas, alas metroon. 

Kello oli lähes 16. Metro alkoi täyttyä töistä tulijoista. Alkoi olla ahdasta. Kaikki olivat totisia. Paitsi nuoret. He ovat ihania. Nauravat, juttelevat ja ovat hyvännäköisiä. Koko olemus huokuu yhtä ainutta lausetta; täältä tullaan elämä. I am ready! We are ready! Joku koira uikutti toisen perään. Uikuttaja oli beagle. Uikutuksen kohde oli puolestaan kultakutrinen, vanha, kiinanpalatsikoira. Vanhus istui omistajansa sylissä. Se käänsi vain aavistuksen päätään. Koiramaailman syvin olemus ei tällä kertaa auennut. Miksi toinen ei ole huomaavinaan, vaikka huomaa kuitenkin? Koiran uikutusta jatkui koko matkan, paitsi Siilitielle tultaessa. Sanoin uikuttajalle, moi. Omistaja hymyili nopeasti ja vetäisi hihnasta. Uikutus jatkui. Metro avasi ovet. Matka oli tehty. Viennit viety; paketti ja kirjat.

   

Illalla katsoin televisiota. Mietin, onkohan Euroopassa nyt sota. Mies vastasi kun kysyin. Syötiin. Tiskasin. Yksi arkipäivä oli illassaan. Ulkona oli pimeää.

-

Hyvä lukija, voi hyvin - siunausta elämääsi nyt ja aina. Palaillaan. 

  

Käkikello

Naapurissa oli käkikello, joka teki tehtäväänsä - kukkui!

kuva Kelloseppientyöhuone fi

Mitä enemmän kello, sitä enemmän kukkui.

Voi kun se olisi kukkunut pitkään ja usein!

Vaan ei, joskus se vain kävi luukulla eikä edes ääntänsä päästänyt!

Mites se noin? Muistiko väärin?
Nappasi ovensa kiinni ja sinne meni.

Mutta sitten taas toisinaan:
kukkuu, kukkuu, kukkuu, kukkuu...
Ja: kuk! Kesken jäi kukunta!

Semmoinen se oli.
Naapurin käkikello.

Missähän se kukkuu nyt?



Monet kerrat minä sitä kelloa kävin kuuntelemassa. Naapurissa. Silloin kauan sitten, mielestäni emäntä oli hyvin vanha, mutta lieneekö sitten kuitenkaan ollut, kun asiaa täältä suunnalta katselee.

- Nyt sinun pitää vain istua ja odottaa, hän rauhoitteli. Käki oli juuri käynyt sanomassa kuinka paljon kello oli. Odottavan aika oli pitkä, mutta kyllä odotus aina palkittiin. Kerran minulle kerrottiin suuri salaisuus: Kello piti vetää. Jos ei sitä olisi vetänyt, niin se ei olisi käynyt. Vähän kauempanakin seisoin, sillä se vetäminen oli varovaista ja tarkkaa hommaa. Mutta mitäpä tuosta, se oli aikuisten hommia se, minua kiinnosti mitä se käki teki. Ja jos läheltä katsoin niin näinpä kuin näinkin - eihän se minnekään kellon uumeniin mennyt. Siihen jäi heti ovien taakse odottamaan, että milloin taas oli vuoro kukkua aika!

- Mie nään! Ei se minnekkään mänt, tuohon se jäi luukkujen taakse!

Eikä se koskaan kuulemma tehnyt virheitä. Mutta se vaan ei sitten koskaan selvinnyt, miksi se jätti joskus kukunnan kesken! Mutta olkoon, maailmassa oli paljon asioita, joihin aikuiset sanoivat, että se vaan on näin tai tuommonen se on! - Joskus kuulin tuon tapaista itsekin - tuommonen se on. Kirmaisin pihalle ja huikkasin tädille niiauksen kanssa, että nyt pitää mennä. Se oli sitä käkikelloaikaa se! - Tervetuloa uudet ajat ja niitähän tässä eletään, kunnes tämän päivän lapset muistelevat aikaansa, kun oli vielä digikellot!

Mukavaa talviaikaa sinulle hyvä lukija! Voi hyvin!

Ensimmäisiä lumituiskuja odotellessa. Palaillaan ajallaan!

Mietelmärunoja

Tekevät Virtasta pelloilla

Tekevät Virtasta pelloilla. Tuokin ja tuokin. Ei moni,
mutta silti - tekevät. Eivät tee Heinosta eivätkä Jantusta,
ei Loikkasta eikä sellaista joka nimi sinulla on.

Vaan Virtasta! Selitä se nyt sitten tuntemattomalle
kulkijalle, tietämättömälle. Niin ja se oli vielä: A.I.!

Virtanen on vihreää ja notkeaa, lyhyttä ja tervettä.
Virtanen on tietynlaista - hyvää.

Virtanen sen keksi - Virtasen!
Sano se nyt sille, joka ei ymmärrä.

Virtanen. Lehmät syö ja isäntä lihoo.
Niin se on - Virtanen!

Työmies

Työmiehen päiväkirja ja katkonainen kynä.
Tylsä kynä ja täysi päivä.
Vai - nyt taisin erehtyä, se olikin sylimikro ja ajatusharha.
Työmiestä ei enää ole.

Työt tekee mies tai nainen, mutta se on
- henkilö - henkilö - henkilö!

Nyt on ammattinimikkeitä ja niitä edeltäviä korkeakouluja.
Nyt ovat ammatit arvossaan ja ammatteja hoitavat henkilöt.

Missä on työmies? Tilastoissa huipussaan. Siellä arvokkaalla paikalla.
Korkealla. Ei sinne oikein näekään.

Siellä se korkealla raapustelee, tupakka-askin kanteen jotain omia muistelmiaan.
Joku kuva siinä on ja kyynel vierähtää.

Työmies mikä sinun on?
Eivät enää ymmärrä minua, sanoo.

Ystävällisesti katsoo ja ei sitten kuitenkaan.
Eivät enää ymmärrä.

Historia osa nolla on päättynyt.
Työmies on tippunut alas, eikä häntä tunnista enää kukaan.

Reppana, ohikulkevat huokaavat.
Toista näköjään on ollut ennen, huvittuneena nauravat.
Vielä tupakka-aski, polttaminenhan on kiellettyä, kai sen nyt jokainen tietää.

Työmies näkee unen.
Näin rakennettiin Suomi.

Sylimikro ilmoitaa akkunne on loppu, henkilö on poistunut paikalta.

Työmiehen poika pohtii, ehkä minä vielä jotain keksin.

...ja niin hän keksikin!