Käkikello

Naapurissa oli käkikello, joka teki tehtäväänsä - kukkui!

kuva Kelloseppientyöhuone fi

Mitä enemmän kello, sitä enemmän kukkui.

Voi kun se olisi kukkunut pitkään ja usein!

Vaan ei, joskus se vain kävi luukulla eikä edes ääntänsä päästänyt!

Mites se noin? Muistiko väärin?
Nappasi ovensa kiinni ja sinne meni.

Mutta sitten taas toisinaan:
kukkuu, kukkuu, kukkuu, kukkuu...
Ja: kuk! Kesken jäi kukunta!

Semmoinen se oli.
Naapurin käkikello.

Missähän se kukkuu nyt?



Monet kerrat minä sitä kelloa kävin kuuntelemassa. Naapurissa. Silloin kauan sitten, mielestäni emäntä oli hyvin vanha, mutta lieneekö sitten kuitenkaan ollut, kun asiaa täältä suunnalta katselee.

- Nyt sinun pitää vain istua ja odottaa, hän rauhoitteli. Käki oli juuri käynyt sanomassa kuinka paljon kello oli. Odottavan aika oli pitkä, mutta kyllä odotus aina palkittiin. Kerran minulle kerrottiin suuri salaisuus: Kello piti vetää. Jos ei sitä olisi vetänyt, niin se ei olisi käynyt. Vähän kauempanakin seisoin, sillä se vetäminen oli varovaista ja tarkkaa hommaa. Mutta mitäpä tuosta, se oli aikuisten hommia se, minua kiinnosti mitä se käki teki. Ja jos läheltä katsoin niin näinpä kuin näinkin - eihän se minnekään kellon uumeniin mennyt. Siihen jäi heti ovien taakse odottamaan, että milloin taas oli vuoro kukkua aika!

- Mie nään! Ei se minnekkään mänt, tuohon se jäi luukkujen taakse!

Eikä se koskaan kuulemma tehnyt virheitä. Mutta se vaan ei sitten koskaan selvinnyt, miksi se jätti joskus kukunnan kesken! Mutta olkoon, maailmassa oli paljon asioita, joihin aikuiset sanoivat, että se vaan on näin tai tuommonen se on! - Joskus kuulin tuon tapaista itsekin - tuommonen se on. Kirmaisin pihalle ja huikkasin tädille niiauksen kanssa, että nyt pitää mennä. Se oli sitä käkikelloaikaa se! - Tervetuloa uudet ajat ja niitähän tässä eletään, kunnes tämän päivän lapset muistelevat aikaansa, kun oli vielä digikellot!

Mukavaa talviaikaa sinulle hyvä lukija! Voi hyvin!

Ensimmäisiä lumituiskuja odotellessa. Palaillaan ajallaan!