Merkintöjä arjesta

Hyppäsin bussiin 58, jonka reitti kulkee Taka-Töölön kautta Meilahteen. Kuljettaja oli ulkomaalainen. Lähes kaikki he ovat. Vein Mannerheimintielle vaatekauppa Noraan pikku paketin, jonka olin tehnyt joululahjaksi vietäväksi moldovalaiselle 5 – 9 –vuotiaalle tytölle. Myymälässä soi Radio Dei. Miten vähällä vaivalla sitä voikaan tehdä jonkun ihmisen onnelliseksi! Jouluonnelliseksi.

Mannerheimintie oli vilkas ja ruuhkainen kuten aina. Nelosen ratikka ajaa jolkotti pysäkille, sinne oli matkaa vielä tovi. Päätin, että en juokse. Kuten monet päättävät kun yrittävät tehdä parannusta alati vaanivaan kiireeseen. Tuleehan niitä uusia. Kuitenkin ratikka oli pysäkillä tavallista pitempään ja ehdin.

Ratikan lämpö tulvahti mukavasti vastaan. Näytti siltä, että matkustajissa oli paljon turvapaikanhakijoita! No - oli niin tai näin, mutta siltä se vaan kuulosti. Kansainväliseltä. Alkaisinkohan opiskelemaan vaikka arabiaa? Ymmärtäisi edes jotain.  – Vai pettyisinkö? Eivät kai ne mitään sen erikoisempia juttele. Muistuu mieleen tapaus Teneriffalta. Eräs ystäväni, Ruotsissa asuva, naureskeli, että jotkut ruotsalaiset olivat kovasti puhuneet hänen kengistään ja pukeutumisestaan Teiden (tulivuori) hissijonossa, kun luulivat häntä muun maalaiseksi. Aivan selän takana puhuivat! Kylmää oli ja hän raukka kesäkengissä. Sanoisivatko nuo ulkomaalaiset, että voi hitsi näitä suomalaisia aina ovat tiellä, vai että ihania nämä suomalaiset kun väistävät niin joka käänteessä. Mutta mitä sitten! Pähkäilyt sikseen ja nyt kirjastoon.

Riensin Sokoksen kohdalta entiseen pääpostiin. Maailma muuttuu Eskoseni – ja kaikki muutkin! Pääposti ei ole enää pääposti, eikä se ole ollut sitä aikoihin! Pääaula on kokonaan Rajalan, valokuvaukseen erikoistuneen yrityksen liiketilaa. Jättikauppa. Se on lähes mautonta, kun muistaa ne entiset ajat. Oikeesti – niin kuin nuoret sanovat.

Pääovesta sisään mennessä ennen Rajalaa välieteisessä on jäljellä vielä pari puhelinkoppia. Niitä, joihin ennen – silloin 1970-luvulla yhdistettiin tilatut puhelut. Kuulin muistoistani kuulutuksen: ”Kannas 27, koppi numero 2”.  Silloin puhumiskoppeja oli paljon, eikä se ollut sama mihin koppiin meni. Penkeillä istuttiin ja odotettiin kuulutusta, joskus meni pitemmänkin aikaa ja aina ei mahtunut edes istumaan. Puhelun jälkeen maksettiin. ”Koppi se ja se, paljonko maksaa?”

Muistojeni kuulutuksista oli harpattava yli. Mutta mikä tuossa tilassa ikään kuin kirpaisi? Muistot? Ajan kuluminen? Silmäilin vasemmalle ja oikealle. Silloin isä ja äiti vielä elivät. Olin nuori aikuinen. Kaikki oli edessäpäin. Oi nuoruus, nuoruus - olipa sitä mahtava elää! Sieltä oli tultu vuosikymmeniä tähän päivään. Rajalaan. Myyjä selitti kameran omistajalle, että korjaus tulisi maksamaan – ilmaiseksi ei saa. Mitähän tuokin oli olevinaan? Vai onko se niin, että me nykyajan ihmiset haluamme kaiken ilmaiseksi? Eihän se voi olla niin? Ja osin kuitenkin on.

Samassa kerroksessa kulman takana on Kirjasto 10. Palautusautomaatti nielaisi kaksi kirjaa, englantia ja filosofiaa ikäihmisille, kysyi, että halusinko kuitin. Halusin. Kumpikaan kirja ei ollut mieleeni. Aina ei voi onnistua. Kirjasto oli täynnä opiskelijoita ja ulkomaalaisiakin oli paljon. Turvapaikanhakijoitako? En tiedä, mutta mikä on sivistäessä. Lähtiessä silmäilin kierrätyshyllyn kirjoja. Totesin, että siellä oli yksi monikielinen Gideonien Uusi Testamentti ja Psalmit. Hyvä. Joku sitä tarvitsee, tiedän sen, siunausta hänelle jo etukäteen! Eikä tarvitse palauttaa.

Liukuportaat kuljettivat alas kadulle ja sieltä painuin alas ruokakauppaan. Ostin punaista, homogenoimatonta maitoa ja kasleria. Mehevää ja herkullista, Wotkinsin myyjä sanoi. Maksoin pikakassalla ja edelleen liukuportaiden viemänä painuin vielä alemmas, alas metroon. 

Kello oli lähes 16. Metro alkoi täyttyä töistä tulijoista. Alkoi olla ahdasta. Kaikki olivat totisia. Paitsi nuoret. He ovat ihania. Nauravat, juttelevat ja ovat hyvännäköisiä. Koko olemus huokuu yhtä ainutta lausetta; täältä tullaan elämä. I am ready! We are ready! Joku koira uikutti toisen perään. Uikuttaja oli beagle. Uikutuksen kohde oli puolestaan kultakutrinen, vanha, kiinanpalatsikoira. Vanhus istui omistajansa sylissä. Se käänsi vain aavistuksen päätään. Koiramaailman syvin olemus ei tällä kertaa auennut. Miksi toinen ei ole huomaavinaan, vaikka huomaa kuitenkin? Koiran uikutusta jatkui koko matkan, paitsi Siilitielle tultaessa. Sanoin uikuttajalle, moi. Omistaja hymyili nopeasti ja vetäisi hihnasta. Uikutus jatkui. Metro avasi ovet. Matka oli tehty. Viennit viety; paketti ja kirjat.

   

Illalla katsoin televisiota. Mietin, onkohan Euroopassa nyt sota. Mies vastasi kun kysyin. Syötiin. Tiskasin. Yksi arkipäivä oli illassaan. Ulkona oli pimeää.

-

Hyvä lukija, voi hyvin - siunausta elämääsi nyt ja aina. Palaillaan.