Koti-ikävä

kuva vr

Oletko nyt ihan varma, että haluat jäädä tädin luo? Haen sinut huomenna pois. Sitten palataan kotiin, isä varmisteli. Juna oli saapunut Hämeenlinnan rautatieasemalle. Vastaan tullut täti selitti iloisena, että hyvin täällä pärjätään.  – Mene, mene jo hyvä veli. Kyllä meillä tekemistä riittää. Isä vilkutti ja katosi lierihattuineen junanovesta sisään.


  

Matkasta tädin talolle en muista mitään. Olin pieni tyttö. Seuraava muistikuva on, kun istuimme olohuoneen pöydän ääressä. Täti mietti mitä minulle pitäisi tehdä.  Itkin suoraa huutoa.

 – Mie lähen pois, mie halluun pois! Mutta juna meni jo. Tännekö minut jätettiin? Seuraava päivä tuntui samalta kuin ei koskaan eikä mikään järkipuhe auttanut. Vielä tänäkin päivänä, 55 vuotta myöhemmin, jos tarkasti ajattelen, pystyn muistamaan sen äärimmäisen ikävän mikä ahmaisi minut syövereihinsä.

Tuon ikävän muistelu vuosikymmenten varrella on huvittanut ja saanut pohtimaan, miksi niin kävi. Parasta tietysti se, että ikävästä päästiin yli. Täti ”voitti”. Joskus hän naureskeli, että muistatkos tyttö kun kävit aikoinaan meillä. Minähän olin ihan pulassa sinun kanssasi.

Epätoivoissaan hän yritti rauhoitella vaikka millä, jos ei hyvällä niin pahalla. – Sinut laitetaan postipakettiin ja laitetaan postin mukaan. Lienen ollut hetken hiljaa kun pohdin, että miten ihmeessä pärjäisin pahvilaatikossa. Poliisitkin kuulemma asuivat naapurissa ja olivat vain puhelinsoiton päässä, jos en asettuisi. Kaikki konstit hän sanoi käyttäneensä. Mutta sitten hänellä välähti.

kuva vastavalo

Käveltiin pihalla olevalle saunalle. Saunarakennuksessa oli leivinuuni. Tätini lämmitti uunin ja alkoi paistaa karjalanpiirakoita. Aivan kuten meillä kotonakin paistettiin joka viikko. Heillä se oli harvinaista ja uunikin savutti ensin. Mutta piiraitten paistamisen myötä itku jäi. Aikaahan siihen meni. Lopulta istuin tädin sylissäkin. Sain kotoista ruokaa ja kotoisen tunnelman.
 

Poliisille ei soitettu. Paketteja ei tehty. Elämä voitti. Ihmiselämä on kudottu pienistä, mutta merkittävistä palasista. Kunpa emme koskaan vähättelisi pieniä tekemisiämme, hetkiä, joiden merkityksiä emme voi edes aavistaa.

kuva hs

Nyt Suomeen on saapunut ja saapuu maahanmuuttajia eteläisistä maista - kaukaa jostakin, toiset sodan, pelon tai vainon keskeltä. Taakse ovat jääneet tutut tienoot, kadut, korttelit, polut, kodit, kaupat, omamaalaiset ruuat, rakkaat ihmiset. Älkäämme nyt heitä mistään tuomitko tai älkäämme heille olko tylyjä. Olkaamme heille ystäviä. Rehellisiä suomalaisia, joita kaikkialla maailmassa on sodanjälkiset vuosikymmenet suorastaan ihasteltu. Suomalaisuudesta olemme olleet ylpeitä. Näyttäkäämme nyt käytännössä mitä se suomalaisuus on. Tehkäämme koti-ikävästä ja murheista edes hetkeksi merkityksettömiä. Aika hoitanee sitten omaa tehtäväänsä. Toiset palaa takaisin. Toiset jää. Vuosikymmenten kuluttua he kuitenkin ovat suomalaisia siinä missä kuka tahansa meistä. Ainakin jos olemme tehneet sen ratkaisevan eleen, sillä ratkaisevalla hetkellä, paistamme lämmintä leipää ja sanomme, tervetuloa. Otamme heidät lämpimästi vastaan. Ei suurta junallista reppuselkäisiä miehiä, ei, siihen yksi ihminen ei pysty eikä voi. Mutta sen perheen tai henkilön, jonka elämä on kohdalle tuonut. Se on tilaisuus, jota ei kannata jättää käyttämättä. Vaikutukset voivat olla hyvin kauaskantoisia ja historiallisia.

kuva radiomater 

Elämänketjussa saamme todistaa itsellemme ja toisillemme sen mitä varten ylipäätään elämämme.

Olet yksi heistä, jonka sanomiset tai tekemiset vaikuttavat toisen henkilön elämään hyvin merkittävällä tavalla. – Mitä siis sanot?  Itse yritän keksiä jotain hyvää.

Hyvää päivää sinulle! 

Voi hyvin & palaillaan!