Tästähän me haaveiltiin ...

Taksi suuntasi Paseo Maritimolta ulos kohti tuntematonta - tuhansille suomalaisille kohti hyvinkin tuttua, Los Pacosia. Osoite varmistettiin kartasta. Ihan kuin ei tietäisi. - Si, si, kuljettaja varmisteli. Puhui paljosta vedesta ja "mucho probleemoista". Si, si, vahvisteltiin takaisin.

Eilen käytiin. Miehellä oli Sievin vedenpitävät talvimaiharit. Reilut kengät, itsellä nahkalenkkarit. Just ja just kestivät saviloskan ja veden, jonka yli harpoimme, sen minkä pystyimme. Bussit eivat päässeet. Kadut olivat osin poikki ja nousseet ylös, alas veden voimasta! Iso sähköpylväs oli kaatunut kuin tikku mereen. Vedenvoima on hurja!

Laukkuja oli paljon. Vuokranvälittäjän edustaja tervehti iloisesti, esitteli paikat ja yhtä iloisesti häipyi kohti kiireitään. Niitä tuntui piisaavan. Kaikkiko tänne halusivat? Ei kai, mutta silti. Moni.

Oli joulukuu ja toinen eläkkeellä olo kuukausi!

Facebookiin laitettiin kuvia, että eihän täällä niin lämmintä ole, mutta silti ei tässä periksi ole tarkoitus antaa - ihan reilusti - tykätään kovasti, vesisateet tuttu juttu - ihan kuin Suomen kesä.

Ei tiedetty tulevasta. Tulossa oli vuosikymmeniin kylmin talvi, ja värjöttelyä riitti sitten enemmänkin. Ei niinkään ulkona, mutta sisällä. Tosin tilapäisasunnossamme oli ilmalämpöpumppu ja se piti lämpöä yllä ihan kiitettävästi. Oliko sähkö kallista? Oli ja on! Tosi kallista.

Kaksi kuukautta tilapäisasunnossa sujui hyvin. Aika lenteli siivillä. Eläkkeellä siis todella aika kuluu nopeammin? Hym, onko siltikään totta? Pian löytyi hyvät ruokapaikat, ostospaikat, linja-autoreitit, Malagan keskustaan piti päästä ja nähdä jouluvalospektaakkeli. - Espanjalaisten mentaliteetti oli ja on upea ja hieno tapa kohdata meitä ulkomaalaisia - oltiin sitten eläkeläisiä, turisteja tai muuten vaan ulkomaalaisia.

Nyt oli talvi ja kevättä sekä kesää odoteltiin - Espanjaa kohtasi kovat talvimyrskyt ja lumisateet. Andalucia pääsi vähemmällä, mutta sähköllä lämpiävä peite ostettiin, pipoja (!!) pidettiin yöllä ja ihmeteltiin, että näinkös tässä kävi - tästäkö sitä haaveiltiin! - Tätä ei kestä kauan, mies sanoi yhden jos toisenkin kerran, kesä tulee varmasti. - Totta kai, mutta oliko se vastaus siihen, että talvella oli kylmä - mutta oltiinhan me suomalaisia, kylmään tottuneita?! Odotellaan kevättä ja kesää.

- Mä lähden keväällä Suomeen ja Ruotsiin. Siellä on kaunista! - Sä et sit tule mukaan? Mites minä yksin? Toistakymmentä vuotta aina yksissä - välillä tekee hyvää vähän olla erillään, kyllä sitä pärjätään ...

"Tämä on sitten viimeinen kerta kun tämmöinen varaus tehdään." Mies piti puhetta yllä toukokuun loppupuolella Malagan lentokentällä. "Jatkossa matkustetaan yhdessä." Monet yksityiskohdat oli varmisteltu. Kyllä selvitään. Vuosikaudet kotona Suomessa hän oli mm. pessyt perheen pyykin, oli kuulemma liian raskasta mulle. Ok, hyvä niin. Mutta nyt osat olivat muuttuneet. Opetin pesukoneen ja kaikenlaista nippelitietoa kerroin asunnostamme, jonka olimme saaneet vuokrattua tammikuun aikana. Se oli ja on kiva koti. Välistä hän ihmetteli, että miten hän ei koskaan aiemmin ole moisiin asioihin törmännyt. Nyt piti vaan skarpata ja ulosmeno-oveen kirjoitettiin lappu : Avaimet!

Heti ensimmäisellä viikolla pesi sitten lompakon pankkikortteineen. Huuteli Whatsappiin, että oli sitten siihen astisista päivistä hurjin! Kuivatteli kortteja auringossa, joka jo paistoikin kuumanoloisesti ja kuin ihmeen kaupalla illalla testaili kortit kauppakäynneillään - edelleen toimivat! Hienopesu oli korteille sopiva! Hyviä päiviä on monenlaisia, hänellä taisi olla yksi niistä erikoisista. Onni onnettomuudessa.

Suomessa oli keltaisenaan voikukkapeltoja - oliko niitä koskaan ollut näin paljon. Ruotsissa kukki syreenit. Koko luonto oli puhjennut kukkaansa, linnut lauloivat aamusta iltaan ja käkikin ilmoitteli päivästä toiseen kesän mahtavuutta kukunnoillaan. Joskus ennen vanhaan lueskeltiin, että montako kertaa kukkuu - se oli sitten merkki kuulijalle tulevista vuosista. Semmoisiin merkkeihin en enää uskonut, mutta eihän siitä kukunnasta loppua tahtonut tulla. Saunanlöylyt odottivat ja kesä oli kauneimmillaan. Kylmästä kesästä ei ollut vielä tietoakaan. - Eikä semmoista tullutkaan. Juhannus vietettiin Fuengirolan rannoilla ihmetellen paikallisten juhlintaa ja ilotulituksia. Elokuun kuumuus alkoi käydä jo voimille, kunnes viime yönä vihdoin satoi ja ukkosti. Onneksi. Ja tänään on vain +26. Parasta tämmöisessä kesässä on mm uima-allas. Meressä nimittäin on jo meduusoja!

Onkohan syksy kaunis ja aurinkoinen? - Saataapi hyvinkin olla. Ja sopivan viileää matkusteluun! Katsopaanpa miten nämä eläkeläispäivät jatkuu. Toivottavasti hyvin ja onnellisesti. Sitä samaa toivon sinulle hyvä lukija.

Jatkoa seuraa ... voi hyvin! Adios, hasta luego!

Tie - 4

Tieni ristin juurelle on ollut pitkä ja vaihteleva. Se on ollut kuin kahden tien kulkemista. Olen uskonut Jumalaan kuten kouluissa on opetettu. Mutta yhtä vahvasti uskoin kaikkeen yliluonnolliseen kuten jo aiemmin mainitsin. Usein ihmettelin ja pysähdyin miettimään. Eräänlaiseksi filosofiksi minä itse itsenäni kutsuinkin. Perkasin mieltäni, mikä on ihminen ja miten juuri minä ajattelen suhteessa siihen mitä muut ihmiset ajattelevat.

Mikä on oikein, mikä väärin?
Mikä totta, mikä ei ole totta?

Kyselin. Uskotko Jumalaan? Miksi luulet, että tämä kaikki elämä on? Mikä on ihmisen osa täällä maan päällä? Hän syntyy, elää ja kuolee. Kaikilla se on näin. Intialaiset sanoivat, että ihminen syntyy uudelleen. Se tuntui jotenkin mielenkiintoiselta. Eihän se mahdottomuus ollut, kun jotkut, jopa lapset, olivat antaneet lehdille haastatteluja Intiassa, että muistivat entisen elämän tapahtumia jossain toisessa kylässä. Silloin en ajatellut, että lehtijuttuja tehdään myös rahasta. 

Ateena

Matkaopasvuosina kaiken turistiriennon keskellä sai ja joutui tutustumaan myös eri maiden kulttuuritarjontaan ja uskontoihin. Ateenassa joutui väistämättä kertomaan turisteille Kreikan antiikin ajan jumalista ja niihin liittyvistä palvontamenoista. Olihan niitä koulussakin luettu, mutta nyt piti vielä kertoa muille. Kyllä Ateenassa kerrottiin myös Raamatun Paavalista ja hänen lähetysmatkoistaan, mutta olivatpa ne vanhoja asioita! Oliko hän todella kävellyt juuri niitä rappuja, joita minäkin sillä hetkellä? Paavalin asiat tuntuivat kiinnostavan monia ihmisiä enemmän kuin itse opasta! Uskotko näihin juttuihin itsekään, kyselin konkarioppaalta. Uskotko, että antiikin jumalat ovat oikeasti olleet olemassa? Tyhmä kysymys, vai?  No olkoon, ei tarvitse vastata. Joskus katse kertoo enemmän kuin tuhat sanaa!

Delfoi kaupungin raunioita Parnassos-vuoristo
juurella

Jugoslaviassa Mostarin kauniissa pikku kaupungissa puolestaan käytiin moskeijassa ja kerrottiin islamiin liittyvistä asioista. Se oli tavattoman kiehtovaa ja hienoa. Naisihmisenä minua ihastutti kaikki ne kauniit matot moskeijan lattioilla. Ja kengät jätettiin ulkopuolelle, kädet pestiin, jalatkin! Mutta miksi sitä piti rukoilla niin pakonomaisesti monta kertaa päivässä ja kuulutukset pitkin kaupunkia olivat todella rassaavia. Onneksi ei tarvinnut jäädä. Retkibussi kaasutteli takaisin rantamaisemiin ja sinne minkä vuoksi sitä etelään oli tultu. 

Mostar ja kuuluisa silta

Mäntymadonna Virgen del Pino
Gran Canaria Terorissa

Espanjassa kirkkoihin kuului Neitsyt Marian ja eri pyhimysten palvonta. Siinä oli järkeä. Sai valita itselleen mieluisan pyhimyksen sen elämäntilanteen mukaan missä itse oli. Joku pyhimys auttoi köyhiä, toinen sairaita, joku oli armelias kaikkia kohtaan. Määrä oli lähes loppumaton. Mutta kaikista eniten minua kiehtoivat luostarilaitokset ja vierailut niissä. Siinä oli jotain todellista ja liköörimaistiaiset ennen pois lähtöä oli kuin piste iin päälle. Hymy herkistyi. Turistien parhaat puolet tulivat esiin. Oltiin sopivasti hyvällä tuulella. Etelänlämpö, sisäinen ja ulkoinen, mitä muuta sitä ihminen enää kaipasi!

Olipas iso katiska!

Kun opasteluja oli kestänyt muutaman vuoden ajan, päätin lopettaa. Kotimaahan takaisin asettuminen Suomi-ikävän myötävaikutuksella tuntui alkuun hyvältä, mutta lopulta osoittautui melko kurjaksi. Nyt näin jälkeen päin huomaan, että sopeutumista kesti lähes 10 vuotta! Nykyisin takaisin palaaville onkin perustettu ryhmiä, joissa voi purkaa omia vyyhtejään. Itse koin kaikista hankalimpana kohtaamiset ihmisten kanssa. Olen perusluonteeltani karjalainen. Kun sen päälle sain aimo annoksen eurooppalaista välittömyyttä eikä Amerikkakaan ollut vielä unohtunut, niin eihän se helppoa ollut. Vastakaikua arjen tekemisissä sai yllättävän vähän. Naapurit moikkailtiin. Töissä oli mukavaa, mutta olihan sitä ihmisellä oltava elämää muutenkin. Mutta sitten keksin! Otan koiran ja siitä on seuraa. Ehkä sen kautta oppisin tuntemaan ihmisiä hiukan helpommin?

Koko poppoo pikku koiria, karkeakarvaisia kettuterrierrin pentuja, tuli aina Oulusta asti tutustumaan mahdolliseen uuteen kotiinsa. Sattuipa vielä oikein voitokkaan emon pentuja! – Toin kaikki, että nyt voit valita ihan minkä vaan, sanoi kasvattaja. Laitetaan sitten paperit kuntoon. - Poikakoirahan sen piti olla? Mutta tuo yksi näytti lyllertävän perässäni ihan joka paikkaan. Olipa se suloinen!  – Se on kyllä narttu, sanoi kasvattaja. Poika tai tyttö, ihan sama, mutta se ei voinut olla mikään muu kuin juuri tuo pikku lyllertäjä. Hän oli emäntänsä valinnut. 

...välillä piti huilata!

Pentu sai espanjan kielestä nimen Rosita eli pikku ruusunen. Hänestä tuli elämänpiirini riemastuttaja ja innoittaja. Piti opiskella koiranhoitoa ja opettaa tavat. Sisäsiisti hänestä tuli nopeasti. Pienen koiranpennun tapaan, hän söi lähes kaikkea mitä vaan eteen tuli. Johdot, kengät, kalkkiseinän, matonlaidat, kukanlehdet ja emännän käsilaukunkulmat.

Onneksi oli laajennettu kotivakuutus ja niistäkin tuhoista selvittiin! Ja todella monet ihmiset nähtyään tämän pikku kaunottaren pysähtyivät juttelemaan emännän kanssa ja halusivat kuulla koirasta enemmän. Iloa riitti päivästä toiseen. Erään kerran jopa kaupungin bussi pysäytti kesken ajon kysyäkseen koiranrotua ja samalla kuljettaja kehui sen todella kauniiksi yksilöksi! No jopa nyt jotakin! Eivät suomalaiset olleetkaan yhtään sen epäsosiaalisempia kuin muut.

Käytiinpä kävelylenkeillä levähtämässä Puotilan kappelissakin, mutta erään kerran hän karkasi haistelemaan kappelin penkkien alle ja olisiko alttarillekin päin ollut menossa. Pappi tai joku valkopukuinen sattui olemaan paikalla. Hän nuhteli minua juuri sillä tavalla kuin kuuluikin, mutta sillä hetkellä se ei tuntunut hyvältä. Ei sitten, pitäkää kappelinne, ajattelin. Ei edes käydä. Rosita muista, tuonne ei enää mennä!  Ei yhtään joustoa ja ymmärrystä, purputin mielessäni. Nyt näin jälkeenpäin huvittaa koko tapaus. Ja olen rukouksessa puhunut asiasta Jumalan kanssa, turhan kärkäs kun olin. Koirastani kirjoitin myös runon, josta käy ilmi hänen elämänkaarensa. Teen siitä seuraavan erillisen kirjoituksen nimellä Koirani Rosita.

Suomessa alkoi olla laman enteitä...ihmiset alkoivat voida huonosti. Rahat loppuivat, lainat kaatuivat takaajien maksettaviksi, yritykset tekivät konkursseja. Elettiin 1990-luvun alkua. Jotkut ihmiset tekivät itsemurhia. Uutiset sanoivat, että ihmiset olivat eläneet väärin. Olivat ottaneet liikaa lainaa ja siinä se nyt nähtiin. Yhteiskunta vastasi syytöksiin, ja auliisti myönsi, että virheitä on tehty. Oma taloudellinen tilanteeni oli hyvä, mutta se ei kuitenkaan antanut vastausta siihen sisäiseen maailmaani, josta tuntui puuttuvan jotain. Enkä tiennyt mitä se oli. Kaipaus jostain merkillisestä oli suuri. Ehkä se oli hyvä parisuhde tai perhe? Suurin osa tutuistani oli jo vakiintuneessa suhteessa ja lapsiakin oli siunaantunut. Tai sitten piti päästä matkalle? Suunnittelin lähtöä Etelä-Afrikkaan.

Kirjoitin hyvälle ystävälleni, lääkärille, joka ihmetteli miten nyt niin kovasti olin alkanut pohtimaan kaikenlaisia elämäntarkoituksia ja sen semmoisia asioita. Hän antoi ohjeen, että en murehtisi vaan olisin onnellinen. Don't worry, be happy! Loppuun hän kuitenkin sanoi, että ei hän näistä niin tiedä sillä hän on lääkäri eikä pappi. Ihmettelin mitä hän nyt pappiin viittasi!

Monta kysymystä oli vielä tehtävä, kunnes alkoi vastauksien aika! Laitoinpa lopulta Jumalankin niin koville, että oikein jylisin Hänelle. Vaadin Häntä vastaamaan kun nyt Hän kerta tiesi kaikesta kaiken! Tietystikään Jumalaa ei voi laittaa millään tavalla koville, mutta ihminen voi omassa ymmärtämättömyydessään (itsekkyydessään) puhua Hänelle monella eri tapaa. Joskus jopa tiuskii...!

...jatkuu 

                                              Hyvää viikonloppua!