Näytetään tekstit, joissa on tunniste karkeakarvainen kettuterrierri. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste karkeakarvainen kettuterrierri. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Monta matkaa - osa 1

Nyt olin taas lähdössä.

Kuvahaun tulos haulle new york airport
kuva gray line
Olihan niitä reissuja tullut tehtyä aiemminkin. Oli liftattu ja Intereilattu pitkin poikin Eurooppaa. Turistimatkojakin oli kertynyt pari kolme. Tämä matka oli kuitenkin kaikista erilaisin. Lentolipussa luki määränpää: New York.

Kun työharjoittelupaikasta soitettiin, olisin saanut harkita, mutta sanoin heti, että otan tämän, kiitos tuhannesti. Tulen niin pian kuin pääsen. Helsingissä oli omat järjestelyt ja olihan niitä paperiasioita, mutta kaiken saattoi tehdä ilolla.

- Tämä tyttö lähti Amerikkaan! Se oli niin napakymppi -juttu, että alkuunsa en tahtonut nahoissani pysyä, vaikka rauhallinen luonne olenkin. Päivää ennen lähtöä kävin kotiseudulla hyvästelemässä vanhaa äitiä ja muutenkin. Silloin se oli vielä se oikea koti. Helsingin koti oli tietysti myös koti, mutta oikea "kot" oli siellä mistä olin kotoisin. Kodin merkityksestä voisin kirjoittaa enemmänkin, sillä juuri matkustaessa ja ulkomaille muuttaessa kodin merkitys korostuu. Jääköön tämä asia, vaikka tähän kuin pieneen huutoon - jokainen ihminen tarvitsee kodin!

Kuvahaun tulos haulle kettuterrieri
kuva pedigree
Koira kiersi nuuhkien pihalle kannettuja matkalaukkuja. Ymmärsiköhän se? - Hei, hei, tulehan tänne, että saan taputella sinua oikein kunnolla. Ei sitten nähdä pitkään aikaan, juttelin koiralle. Äiti ei paljoa puhunut. Huolehti vaan, että lähtisin ajoissa rautatieasemalle, että en jäisi junasta. Viimeisenä hän kiikutti kasan eväitä, jotka piti saada mahtumaan laukkuun. Karjalanpiirakoita, ruisleipää ja palan kinkkua. Kaikki pakattuina voipaperiin ja läpinäkyviin muovipusseihin. - Muistakin sitten syödä etteivät jää syömättä, vakuutteli. - Kyllä mie ainakin yritän muistaa. Joo, joo, mumisin. Äiti laittoi aina evästä mukaan. Nythän sitä syömistä piti olla mitä suurimmalla syyllä. Ja saihan niitä junassakin syödä. Valokuvattiin ja sitten lähdin. Veli heitti rautatieasemalle.

Eikä meillä halailtu eikä mitään sen erityisempiä lähikontakteja otettu. Se ei ollut tapana. Mutta äiti rakasti, ymmärsin sen vuosia myöhemmin. Luotti ja kannusti. Ohjeisti; ole rehellinen; pärjää; ole kunnolla; tee miten asioita täytyy tehdä; muista totella ja rahhaa piti aina olla. Usko tai älä, mutta nuo yksinkertaiset ohjeet ovat olleet hyviä. Ovat muistuneet mieleen juuri sopivilla hetkillä vuosia myöhemmin.  - Mie toivon siule kaikkea menestystä ja oikein hyvvää matkaa, äiti sanoi. Vilkutti ja sinne jäi. Koira ei lähtenyt seuraamaan autoa. - Ymmärsi se.

New Yorkin kone lähti seuraavana aamuna kello 9. Reitti oli Helsinki-Amsterdam-New York. Ei siihen aikaan pelkkää menolippua voinut ostaa. Onnistuneeko nykypäivänäkään? En tiedä. Enhän minä sitä tiennyt. Finnairin virkailija sanoi, että ei voi pelkkää menoa myydä, paluupäivä piti olla. Lopulta soitettuaan lähetystöön asiani oli kuitenkin kunnossa. Ihmeellistä oli myös se, että isä oli ottanut minulle syntymäni jälkeen vakuutuksen (niitä otettiin ennen vanhaan) ja kun sitä maksoi tiettyyn ikään asti, niin sieltä sai sievoisen summan käteistä rahaa. Minulle tuo vakuutus erääntyi saatavaksi juuri tuona syksynä kun lähdin Amerikkaan. Pidin sitä täydellisenä ajoituksena kuin aikakirjoihin etukäteen kirjoitettuna. Lentoliput näet olivat tuohon aikaan hyvin kalliita ja saamani summa oli lähes sama kuin tuon lentolipun hinta. Kaikki järjestyi kuin ei mitään. Vuosia myöhemmin olen saanut lukea Raamatusta, että ihminen voi kulkea edeltä valmistetuissa teoissa.

Kone teki välilaskun Amsterdamissa. Kaikki sujui aikataulussaan. Lentokoneessa oli vähän matkustajia. Äidin tekemät eväät kävivät mielessä, mutta kun ruokaa ja juomaa tarjottiin tuon tuostakin, eväät unohtuivat. Palvelu oli erinomaista.

Matkan aikana mietin Suomesta saamiani ohjeita miten toimia J.F.Kennedyn lentokentällä. Miten löytäisin oikeaan kuljetukseen? Miten löytäisin juuri oikean puhelimen? Piti kuulemma nostaa luuri, ja siihen piti sanoa missä paikassa oli. Ja mistä ne tiesivät kenet piti ottaa kyytiin?

Noin puolitoista tuntia ennen laskeutumista kapteeni kuulutti, että USA:n etelävaltioita riepotteli kovat myrskyt. Floridan suunnasta oli tulossa niin paljon lentokoneita, että meidän laskeutumisvuoromme tulisi siirtymään. - Odotellaan eiköhän tämä ruuhka tästä purkaudu, kapteeni kuulutti leppoisasti. Kone tulisi lentämään jonkinlaista ympyrää tietyssä tasossa. Oli hyvä hetki ottaa nokkaunet, että aika kuluisi nopeammin. Lopulta tuo puolitoista tuntia oli kulunut ja lasku käynnistyi. Myös perhoset vatsassa alkoivat venytellä siipiään. Ajatus jännittyi ja toisaalta vilkuilua ikkunasta ulos ei voinut vastustaa. Kapteeni kiitteli matkasta ja tiivisti New Yorkin säät hyviksi. Myös lentoemäntä kiitteli ja toivotteli pian uudelleen tervetulleeksi. Ajattelin, että ei sitten vähään aikaan.

Isälle olin ehtinyt ennen hänen kuolemaansa haaveestani kertoa. - Mie olen ajatellut lähteä Amerikkaan. Sitten joskus. Mitä sie siitä ajattelet, kyselin. - Hän pyöritteli päätään, taisi vähän ilkikurisesti hymyillä, muistutteli, että asiani Helsingissä olivat oikein hyvin, kannattiko kaikesta luopua? Työstä. Sodan läpi käyneet ihmiset arvostivat työtä ennen kaikkea. Kannattiko? Pyysi, että harkitsisin tarkkaan. Mutta jos nyt kuitenkin päättäisin lähteä, hän kyllä hyväksyisi sen. - Hyvä, tuon halusin kuulla, sanoin. Isä oli niin tärkeä ihminen.

Lentokentällä oli jonoja joka paikkaan. Valtavat määrät ihmisiä, kaikenvärisiä, -näköisiä ja -kokoisia, oli suuntaamassa kohti passin- ja viisumintarkastusta. Eipä siellä eksyä voinut. Toisten perässä vaan, niin perille pääsi. Kentällä oli hiostavan kuuma, jonottaminen oli tukalaa. Mutta vihdoin tuli minun vuoroni. Mustimmista mustin, kookas, aluksi ilmeetön miesvirkailija kysyi matkani tarkoituksen, sen jälkeen, että oliko minulla jotain tavaraa mitä ei saisi tuoda maahan. Ei minulla ollut. Ei tietystikään, vaikka myöhemmin sain kuulla, että niitä äidin eväitä ei nimenomaan olisi saanut tuoda. Sitten hän katsoi jotakin listaa. Selasi ja vertasi minua johonkin ehkä kuvaan. En minä siellä ole, ajattelin. Lopulta hän hymyili ja hyvällä rutiinilla sanoi: Welcome to United States. I hope you enjoy your stay, mam. - Se tuntui vähän juhlalliselta. Tervetuloa!

Paitapuseroni oli hiestä märkä.

Matkalaukkua ei tarvinnut odottaa kauaa. Limo-service löytyi helposti. Limo oli pikkubussi. Ystävällinen, pulska, musta, mieskuljettaja poimi minut mukaansa kysyen minne olin matkalla ja lisäsi loppuun taas tuon merkillisen puhuttelusanan, mam. Eihän tässä niin mammaa eikä rouvaa oltu, vai mitä se tarkoitti tässä minun tapauksessani?

Varmistin vielä, että tiesikö kuljettaja antamani osoitteen, ja kun kaikki tuntui olevan selvää, matkajännitys alkoi helpottaa. Ilmasta oli päästy kiinteän maan päälle, maantielle. Se tuntui hyvältä. Atlantti oli ylitetty ja täällä toisella puolella sitä nyt oltiin. Amerikassa. Kuljettaja mainitsi, että edessä oli vielä pitkä matka. Halusin sanoa, että kaikki on suhteellista, mutta en muistanut miten se sanotaan englanniksi. Päätin olla hiljaa ja otin rennosti. Autos ei ollut muita matkustajia. Suomessa oli ilta. Äiti varmaan nukkui. Ja koira, se jatkoi siellä sitä omaa koiranelämäänsä. Sillä oli oma piha ja omat tekemiset. Sekin varmaan kävi nukkumaan. Täällä oli vielä päivä.


...jatkuu...



perjantai 4. huhtikuuta 2014

Koirani Rosi

Se on uskollinen. Iloinen ja kaikkea paljon, kiharakarvainen kettuterrierrini! Kaunis kuin mikä, valioyksiö. 

Se herättää minut, syö aamiaista kanssani, juoksee häntänsä perässä, puree leikisti, käyttää minua lenkillä! On kaikkialla ja tässä, vieressäni koko ajan. Laittaa kuonon polvelle ja katsoo silmiin. Se kääntää päätään sivulta toiselle, murahtaa, mutta vain vähän - tyylikkäästi, rapussa on joku!? Se vartioi, kiertää ikkunasta toiseen ja huokaa, turha kierros. Katsoo kysyvästi, saako hypätä? Kierähtää sylikuoppaani. Tässä on hyvä.

Murheenpäivänä se nuolee kyyneleeni - tutkii vieläkö niitä valuu? Tuossa vielä yksi jono, nuolaisee. Tönäisee etutassullaan ja ystävällisesti murahtaa, mikä on sinun on? Lopeta jo! Onhan sinulla minut.
Näpsä tyttö!

Nukkuu sikeästi ja juoksee nukkuessaan. Kuorsaa. Hymyileekin!

Se tervehtii kaikki paitsi viinamäenmiehet, niistä se ei pidä. Kerran laittoi stopin päälle eikä suostunut kävelemään ohi. Tuli syliin. - Sulla on kiva koira, huudot tahdittivat kävelyämme. - Niin on, huikkailin takaisin.

Rosi katsoo ikkunasta kun lähden, ja se katsoo ikkunasta kun palaan. Se urvahtelee, kertoo päivän tapahtumia, tutkii kassia, mitäs ruokaa toit? Spagetti ja kiinankaalinkeskiosa ovat sen herkkua. Ja luut. Kaupanmössöjä syö, jos muuta ei ole. Viisas koira.

Uskollisesta koirasta ei pitäisi tehdä myynti-ilmoitusta. Ja kuitenkin se lähti, hyppäsi Ladaan eikä edes perään katsonut. Lapset riemuitsivat. Emäntä jäi itkemään. Se itki niin paljon ettei se koskaan ennen ollut itkenyt niin. Ei hautajaisissa, ei nyykyleffassa, ei missään. ROSI!

Kuukauden kuluttua se kirjoitti kirjeen. Allekirjoituksena Rosi ja käpälänkuva. Heti alkuun naapurin tanskandogit olivat kertoneet haukuntajärjestyksen ja eikä sinne muutenkaan ollut asiaa! Talon hiiret olivat pitäneet omat tervetuliaisjuhlansa ja puuhaa oli riittänyt. Siitä se elämäsi alkoikin asettua uomiinsa. Silkkipeitteelläsi ja omassa sängyssäsi et tahtonut oppia nukkumaan, mutta kalassa käyntiä et voinut vastustaa. Niin melkoinen kalatyttöhän sinä olitkin! Ja uimari. Kerran yritit pelastaa ihan oikeasti hukkuvaa, hyppäsit perästä, mutta sitten teitä pelastettavia olikin kaksi, ei sieltä jäistä niin vain tulla.

Elämäsi oli kovasti siunattua, käytiinhän me toisinaan kirkossakin.Vaan pappi komensi pois, mutta siihen mennessä oltiin käyty jo monta kertaa. Saatiin siunaukset salaa, se näkyy kaikesta. Onnea sinulle rakas koirani.

Uudessa kodissa se tuskin tunsi, hyppäsi parisängylle ja ei ollut näkevinään. Täällä oli ihan yhtä hyvä tai parempi. Se oli pitävinään silmiään kiinni, vaikka tunsin sen jokaisen karvakiharan - kyllä se sieltä näki. Sanoi, että teit sen kuitenkin – myynti-ilmoituksen. Annan anteeksi, sanoi ja haukotteli päälle. Katsoin ulos. En ollut näkevinään. Parempi näin! Elämä osa kaksi. Kiitos että olit osa elämääni!

Vuosien myötä emäntäsi soitti kuulumisiasi. Kymmenvuotiaana sinua alkoi huipata, mutta se meni ohi. Vielä pari vuotta jaksoit, mutta sitten elämäntehtäväsi oli tehty. - Sinä päivänä minua kouraisi syvältä ja emäntäsi itki. Tunsin tuon itkun. - Onneksi muistot jäi.  Kiitos Rosi. Rosita! Valioyksiö, elämäniloinen huippumimmi!

perjantai 28. maaliskuuta 2014

Tie - 4


Tieni ristin juurelle on ollut pitkä ja vaihteleva. Se on ollut kuin kahden tien kulkemista. Olen uskonut Jumalaan kuten kouluissa on opetettu. Mutta yhtä vahvasti uskoin kaikkeen yliluonnolliseen kuten jo aiemmin mainitsin. Usein ihmettelin ja pysähdyin miettimään. Eräänlaiseksi filosofiksi minä itse itsenäni kutsuinkin. Perkasin mieltäni, mikä on ihminen ja miten juuri minä ajattelen suhteessa siihen mitä muut ihmiset ajattelevat.

Life Lessons from Snoopy and the Peanuts Gang | Peanuts | Scoop.it
Mikä on oikein, mikä väärin?
Mikä totta, mikä ei ole totta?
Kyselin. Uskotko Jumalaan? Miksi luulet, että tämä kaikki elämä on? Mikä on ihmisen osa täällä maan päällä? Hän syntyy, elää ja kuolee. Kaikilla se on näin. Intialaiset sanoivat, että ihminen syntyy uudelleen. Se tuntui jotenkin mielenkiintoiselta. Eihän se mahdottomuus ollut, kun jotkut, jopa lapset, olivat antaneet lehdille haastatteluja Intiassa, että muistivat entisen elämän tapahtumia jossain toisessa kylässä. Silloin en ajatellut, että lehtijuttuja tehdään myös rahasta. 

Ateena

Matkaopasvuosina kaiken turistiriennon keskellä sai ja joutui tutustumaan myös eri maiden kulttuuritarjontaan ja uskontoihin. Ateenassa joutui väistämättä kertomaan turisteille Kreikan antiikin ajan jumalista ja niihin liittyvistä palvontamenoista. Olihan niitä koulussakin luettu, mutta nyt piti vielä kertoa muille. Kyllä Ateenassa kerrottiin myös Raamatun Paavalista ja hänen lähetysmatkoistaan, mutta olivatpa ne vanhoja asioita! Oliko hän todella kävellyt juuri niitä rappuja, joita minäkin sillä hetkellä? Paavalin asiat tuntuivat kiinnostavan monia ihmisiä enemmän kuin itse opasta! Uskotko näihin juttuihin itsekään, kyselin konkarioppaalta. Uskotko, että antiikin jumalat ovat oikeasti olleet olemassa? Tyhmä kysymys, vai?  No olkoon, ei tarvitse vastata. Joskus katse kertoo enemmän kuin tuhat sanaa!

Delfoi kaupungin raunioita Parnassos-vuoristo
juurella
Jugoslaviassa Mostarin kauniissa pikku kaupungissa puolestaan käytiin moskeijassa ja kerrottiin islamiin liittyvistä asioista. Se oli tavattoman kiehtovaa ja hienoa. Naisihmisenä minua ihastutti kaikki ne kauniit matot moskeijan lattioilla. Ja kengät jätettiin ulkopuolelle, kädet pestiin, jalatkin! Mutta miksi sitä piti rukoilla niin pakonomaisesti monta kertaa päivässä ja kuulutukset pitkin kaupunkia olivat todella rassaavia. Onneksi ei tarvinnut jäädä. Retkibussi kaasutteli takaisin rantamaisemiin ja sinne minkä vuoksi sitä etelään oli tultu. 

Mostar ja kuuluisa silta
Mäntymadonna Virgen del Pino
Gran Canaria Terorissa
Espanjassa kirkkoihin kuului Neitsyt Marian ja eri pyhimysten palvonta. Siinä oli järkeä. Sai valita itselleen mieluisan pyhimyksen sen elämäntilanteen mukaan missä itse oli. Joku pyhimys auttoi köyhiä, toinen sairaita, joku oli armelias kaikkia kohtaan. Määrä oli lähes loppumaton. Mutta kaikista eniten minua kiehtoivat luostarilaitokset ja vierailut niissä. Siinä oli jotain todellista ja liköörimaistiaiset ennen pois lähtöä oli kuin piste iin päälle. Hymy herkistyi. Turistien parhaat puolet tulivat esiin. Oltiin sopivasti hyvällä tuulella. Etelänlämpö, sisäinen ja ulkoinen, mitä muuta sitä ihminen enää kaipasi!


Olipas iso katiska!
Kun opasteluja oli kestänyt muutaman vuoden ajan, päätin lopettaa. Kotimaahan takaisin asettuminen Suomi-ikävän myötävaikutuksella tuntui alkuun hyvältä, mutta lopulta osoittautui melko kurjaksi. Nyt näin jälkeen päin huomaan, että sopeutumista kesti lähes 10 vuotta! Nykyisin takaisin palaaville onkin perustettu ryhmiä, joissa voi purkaa omia vyyhtejään. Itse koin kaikista hankalimpana kohtaamiset ihmisten kanssa. Olen perusluonteeltani karjalainen. Kun sen päälle sain aimo annoksen eurooppalaista välittömyyttä eikä Amerikkakaan ollut vielä unohtunut, niin eihän se helppoa ollut. Vastakaikua arjen tekemisissä sai yllättävän vähän. Naapurit moikkailtiin. Töissä oli mukavaa, mutta olihan sitä ihmisellä oltava elämää muutenkin. Mutta sitten keksin! Otan koiran ja siitä on seuraa. Ehkä sen kautta oppisin tuntemaan ihmisiä hiukan helpommin?

Koko poppoo pikku koiria, karkeakarvaisia kettuterrierrin pentuja, tuli aina Oulusta asti tutustumaan mahdolliseen uuteen kotiinsa. Sattuipa vielä oikein voitokkaan emon pentuja! – Toin kaikki, että nyt voit valita ihan minkä vaan, sanoi kasvattaja. Laitetaan sitten paperit kuntoon. - Poikakoirahan sen piti olla? Mutta tuo yksi näytti lyllertävän perässäni ihan joka paikkaan. Olipa se suloinen!  – Se on kyllä narttu, sanoi kasvattaja. Poika tai tyttö, ihan sama, mutta se ei voinut olla mikään muu kuin juuri tuo pikku lyllertäjä. Hän oli emäntänsä valinnut. 

...välillä piti huilata!

Pentu sai espanjan kielestä nimen Rosita eli pikku ruusunen. Hänestä tuli elämänpiirini riemastuttaja ja innoittaja. Piti opiskella koiranhoitoa ja opettaa tavat. Sisäsiisti hänestä tuli nopeasti. Pienen koiranpennun tapaan, hän söi lähes kaikkea mitä vaan eteen tuli. Johdot, kengät, kalkkiseinän, matonlaidat, kukanlehdet ja emännän käsilaukunkulmat.

Onneksi oli laajennettu kotivakuutus ja niistäkin tuhoista selvittiin! Ja todella monet ihmiset nähtyään tämän pikku kaunottaren pysähtyivät juttelemaan emännän kanssa ja halusivat kuulla koirasta enemmän. Iloa riitti päivästä toiseen. Erään kerran jopa kaupungin bussi pysäytti kesken ajon kysyäkseen koiranrotua ja samalla kuljettaja kehui sen todella kauniiksi yksilöksi! No jopa nyt jotakin! Eivät suomalaiset olleetkaan yhtään sen epäsosiaalisempia kuin muut.

Käytiinpä kävelylenkeillä levähtämässä Puotilan kappelissakin, mutta erään kerran hän karkasi haistelemaan kappelin penkkien alle ja olisiko alttarillekin päin ollut menossa. Pappi tai joku valkopukuinen sattui olemaan paikalla. Hän nuhteli minua juuri sillä tavalla kuin kuuluikin, mutta sillä hetkellä se ei tuntunut hyvältä. Ei sitten, pitäkää kappelinne, ajattelin. Ei edes käydä. Rosita muista, tuonne ei enää mennä!  Ei yhtään joustoa ja ymmärrystä, purputin mielessäni. Nyt näin jälkeenpäin huvittaa koko tapaus. Ja olen rukouksessa puhunut asiasta Jumalan kanssa, turhan kärkäs kun olin. Koirastani kirjoitin myös runon, josta käy ilmi hänen elämänkaarensa. Teen siitä seuraavan erillisen kirjoituksen nimellä Koirani Rosita.

Suomessa alkoi olla laman enteitä...ihmiset alkoivat voida huonosti. Rahat loppuivat, lainat kaatuivat takaajien maksettaviksi, yritykset tekivät konkursseja. Elettiin 1990-luvun alkua. Jotkut ihmiset tekivät itsemurhia. Uutiset sanoivat, että ihmiset olivat eläneet väärin. Olivat ottaneet liikaa lainaa ja siinä se nyt nähtiin. Yhteiskunta vastasi syytöksiin, ja auliisti myönsi, että virheitä on tehty. Oma taloudellinen tilanteeni oli hyvä, mutta se ei kuitenkaan antanut vastausta siihen sisäiseen maailmaani, josta tuntui puuttuvan jotain. Enkä tiennyt mitä se oli. Kaipaus jostain merkillisestä oli suuri. Ehkä se oli hyvä parisuhde tai perhe? Suurin osa tutuistani oli jo vakiintuneessa suhteessa ja lapsiakin oli siunaantunut. Tai sitten piti päästä matkalle? Suunnittelin lähtöä Etelä-Afrikkaan.

Kirjoitin hyvälle ystävälleni, lääkärille, joka ihmetteli miten nyt niin kovasti olin alkanut pohtimaan kaikenlaisia elämäntarkoituksia ja sen semmoisia asioita. Hän antoi ohjeen, että en murehtisi vaan olisin onnellinen. Don't worry, be happy! Loppuun hän kuitenkin sanoi, että ei hän näistä niin tiedä sillä hän on lääkäri eikä pappi. Ihmettelin mitä hän nyt pappiin viittasi!

Monta kysymystä oli vielä tehtävä, kunnes alkoi vastauksien aika! Laitoinpa lopulta Jumalankin niin koville, että oikein jylisin Hänelle. Vaadin Häntä vastaamaan kun nyt Hän kerta tiesi kaikesta kaiken! Tietystikään Jumalaa ei voi laittaa millään tavalla koville, mutta ihminen voi omassa ymmärtämättömyydessään (itsekkyydessään) puhua Hänelle monella eri tapaa. Joskus jopa tiuskii...!

...jatkuu 

                                              Hyvää viikonloppua!