Taksi suuntasi Paseo Maritimolta ulos kohti tuntematonta - tuhansille suomalaisille kohti hyvinkin tuttua, Los Pacosia. Osoite varmistettiin kartasta. Ihan kuin ei tietäisi. - Si, si, kuljettaja varmisteli. Puhui paljosta vedesta ja "mucho probleemoista". Si, si, vahvisteltiin takaisin.
Eilen käytiin. Miehellä oli Sievin vedenpitävät talvimaiharit. Reilut kengät, itsellä nahkalenkkarit. Just ja just kestivät saviloskan ja veden, jonka yli harpoimme, sen minkä pystyimme. Bussit eivat päässeet. Kadut olivat osin poikki ja nousseet ylös, alas veden voimasta! Iso sähköpylväs oli kaatunut kuin tikku mereen. Vedenvoima on hurja!
Laukkuja oli paljon. Vuokranvälittäjän edustaja tervehti iloisesti, esitteli paikat ja yhtä iloisesti häipyi kohti kiireitään. Niitä tuntui piisaavan. Kaikkiko tänne halusivat? Ei kai, mutta silti. Moni.
Oli joulukuu ja toinen eläkkeellä olo kuukausi!
Facebookiin laitettiin kuvia, että eihän täällä niin lämmintä ole, mutta silti ei tässä periksi ole tarkoitus antaa - ihan reilusti - tykätään kovasti, vesisateet tuttu juttu - ihan kuin Suomen kesä.
Ei tiedetty tulevasta. Tulossa oli vuosikymmeniin kylmin talvi, ja värjöttelyä riitti sitten enemmänkin. Ei niinkään ulkona, mutta sisällä. Tosin tilapäisasunnossamme oli ilmalämpöpumppu ja se piti lämpöä yllä ihan kiitettävästi. Oliko sähkö kallista? Oli ja on! Tosi kallista.
Kaksi kuukautta tilapäisasunnossa sujui hyvin. Aika lenteli siivillä. Eläkkeellä siis todella aika kuluu nopeammin? Hym, onko siltikään totta? Pian löytyi hyvät ruokapaikat, ostospaikat, linja-autoreitit, Malagan keskustaan piti päästä ja nähdä jouluvalospektaakkeli. - Espanjalaisten mentaliteetti oli ja on upea ja hieno tapa kohdata meitä ulkomaalaisia - oltiin sitten eläkeläisiä, turisteja tai muuten vaan ulkomaalaisia.
Nyt oli talvi ja kevättä sekä kesää odoteltiin - Espanjaa kohtasi kovat talvimyrskyt ja lumisateet. Andalucia pääsi vähemmällä, mutta sähköllä lämpiävä peite ostettiin, pipoja (!!) pidettiin yöllä ja ihmeteltiin, että näinkös tässä kävi - tästäkö sitä haaveiltiin! - Tätä ei kestä kauan, mies sanoi yhden jos toisenkin kerran, kesä tulee varmasti. - Totta kai, mutta oliko se vastaus siihen, että talvella oli kylmä - mutta oltiinhan me suomalaisia, kylmään tottuneita?! Odotellaan kevättä ja kesää.
- Mä lähden keväällä Suomeen ja Ruotsiin. Siellä on kaunista! - Sä et sit tule mukaan? Mites minä yksin? Toistakymmentä vuotta aina yksissä - välillä tekee hyvää vähän olla erillään, kyllä sitä pärjätään ...
"Tämä on sitten viimeinen kerta kun tämmöinen varaus tehdään." Mies piti puhetta yllä toukokuun loppupuolella Malagan lentokentällä. "Jatkossa matkustetaan yhdessä." Monet yksityiskohdat oli varmisteltu. Kyllä selvitään. Vuosikaudet kotona Suomessa hän oli mm. pessyt perheen pyykin, oli kuulemma liian raskasta mulle. Ok, hyvä niin. Mutta nyt osat olivat muuttuneet. Opetin pesukoneen ja kaikenlaista nippelitietoa kerroin asunnostamme, jonka olimme saaneet vuokrattua tammikuun aikana. Se oli ja on kiva koti. Välistä hän ihmetteli, että miten hän ei koskaan aiemmin ole moisiin asioihin törmännyt. Nyt piti vaan skarpata ja ulosmeno-oveen kirjoitettiin lappu : Avaimet!
Heti ensimmäisellä viikolla pesi sitten lompakon pankkikortteineen. Huuteli Whatsappiin, että oli sitten siihen astisista päivistä hurjin! Kuivatteli kortteja auringossa, joka jo paistoikin kuumanoloisesti ja kuin ihmeen kaupalla illalla testaili kortit kauppakäynneillään - edelleen toimivat! Hienopesu oli korteille sopiva! Hyviä päiviä on monenlaisia, hänellä taisi olla yksi niistä erikoisista. Onni onnettomuudessa.
Suomessa oli keltaisenaan voikukkapeltoja - oliko niitä koskaan ollut näin paljon. Ruotsissa kukki syreenit. Koko luonto oli puhjennut kukkaansa, linnut lauloivat aamusta iltaan ja käkikin ilmoitteli päivästä toiseen kesän mahtavuutta kukunnoillaan. Joskus ennen vanhaan lueskeltiin, että montako kertaa kukkuu - se oli sitten merkki kuulijalle tulevista vuosista. Semmoisiin merkkeihin en enää uskonut, mutta eihän siitä kukunnasta loppua tahtonut tulla. Saunanlöylyt odottivat ja kesä oli kauneimmillaan. Kylmästä kesästä ei ollut vielä tietoakaan. - Eikä semmoista tullutkaan. Juhannus vietettiin Fuengirolan rannoilla ihmetellen paikallisten juhlintaa ja ilotulituksia. Elokuun kuumuus alkoi käydä jo voimille, kunnes viime yönä vihdoin satoi ja ukkosti. Onneksi. Ja tänään on vain +26. Parasta tämmöisessä kesässä on mm uima-allas. Meressä nimittäin on jo meduusoja!
Onkohan syksy kaunis ja aurinkoinen? - Saataapi hyvinkin olla. Ja sopivan viileää matkusteluun! Katsopaanpa miten nämä eläkeläispäivät jatkuu. Toivottavasti hyvin ja onnellisesti. Sitä samaa toivon sinulle hyvä lukija.
Jatkoa seuraa ... voi hyvin! Adios, hasta luego!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste matka. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste matka. Näytä kaikki tekstit
tiistai 29. elokuuta 2017
sunnuntai 6. maaliskuuta 2016
Monta matkaa - osa 2
Lopulta - noin tunnin kuluttua saavuttiin White Plainsin YWCA:n asuntolalle. Koko matka oli sujunut hyvin. Parikkala - White Plains, NY, kaikki oli okey.
Vastaanoton ystävällinen, nuori nainen totesi passistani, että takana olikin sitten pitkä lento. - Tulet hyvin kaukaa? Yes -vastaukseni päälle hän varmisteli vielä, että onhan Suomi Ruotsissa? - Kuulinkohan oikein, pitäisikö korjata? - Ei, Suomi on itsenäinen maa kuten passissa lukee, Finland. Tyttö hymyili ja hymähti tiedolle, enkä saanut selvää miten se hänen ajatuksissaan jäsentyi. Amerikassa taidettiin ajatella vähän eri tavalla?
Alkoi uusi aikaperiodi. Näin jälkikäteen on mukava todeta, että se oli mukavaa ja vaihtelevaa aikaa. Opettavaista ja jännittävää. Puolentoista vuoden työharjoittelurupeamaan mahtui paljon. Sujuvan kielitaidon oppimiseen meni aikaa noin puolivuotta. Alkuunsa napsin uusia sanoja sanomalehdistä, alleviivailin ja pläräsin pientä punaista Suomi-Englanti -sanakirjaa. Olihan se parempi kuin ei mitään. Työssä oppi väkisin. Niin ja se ma'am -sanakin tuli selväksi. Se on vanhakantainen kohteliaisuus, lyhennys sanasta madam.
Amerikkalaiset ihmiset olivat hyvin ystävällisiä ja myötäeläviä. Toisinaan tuntui, että kaikki oli paljon paremmin kuin kotimaassa. En kuitenkaan ala vertailemaan, ja pitihän kaikki arkeen liittyvät asiat olla kunnossa kuten vakuutukset ja sen semmoiset, että yleensä arki sujui. Asioita, joita Suomessa ei välttämättä tarvitse edes ajatella.
Amerikkalaiset työkaverit huolehtivat jopa siitä, että uusi tulokas sai uusia ystäviä. Harrastin tennistä ja myöhemmin sinkkuutenikin oli monelle sopiva tekemisen kohde, sillä siellä ei ilman suosittelijoita kannattanut lähteä treffeille. Joku tunsi aina jonkun ja sitä kautta tutustuttiin edelleen. - Kirkossakin kävin kerran, yleisestä mielenkiinnosta. Ihmettelin ja ilostuin siitä, että papit olivat ovella kättelemässä hyvästiksi ja toivottamassa uudelleen tervetulleeksi. Se oli niin ystävällinen ele, että jäi mieleen vuosiksi eteenpäin kun muuten ei kirkossa tullut käytyä. Oliko se juuri se Jumalan tuoksu, josta Raamatussa puhutaan? Taisi olla.
Tein muutamia turistimatkoja sen puitteissa mitä lomia oli. Ja viikonloppuisin ehti hyvin käydä Kanadan puolella, Montrealissa. Monet asiat, jotka siellä olivat silloin 1980, tulivat meille tänne Suomeen vasta 1990- ja 2000-luvulla! Pitemmän reissun tein Mexico Cityyn ja Acapulcoon. Mexicossa tuntuivat kaikki tuntevan Suomesta juoksija Paavo Nurmen (s. 1897 k. 1973). Finland ja Paavo Nurmi, ja siinä se sitten pääpiirteissään oli. Ja talvisota, se oli joillekin tuttu asia. Muuten ei nykypäivästä mitään. Koko rupeaman päätteeksi matkustin Amerikan mantereen toisesta laidasta toiselle. Piti nähdä ne pakolliset: Disneyland, Florida, New Orleans, Dallas, Texas, Las Vegas, Grand Canjon ja tietysti länsirannikon kuuluisat kaupungit. Puolentoista vuoden jälkeen "olin niin amerikkalainen", että en mistään hinnasta olisi halunnut lähteä pois. Sain valtavasti kannustusta maahan jääntiin, mutta lopulta lähdettävä oli.
Paluulipun ostaminen jäi mieleen. British Airway myi niihin aikoihin kaikista edullisinta Helsingin lentoa. Toimisto sijaitsi keskeisellä paikalla Manhattanilla. - Miten voin palvella teitä, kysyi nuori miesvirkailija. Kyyneleiden kummutessa silmiini sanoin, että haluaisin ostaa lipun Lontoon kautta Suomeen. - Eihän se noin vaikeaa voi olla, myyjä kyseli. Hymyilin vastapainoksi ja nyökyttelin päätäni. - On se, en haluaisi lähteä, mutta nyt minun on lähdettävä maasta. Hän eläytyi asemaani ja oli kanssani samaa mieltä, että viikko Lontoossa keventäisi kotiin paluuta. - Joku päivä tulet sitten uudelleen, hän kannusti. - Niin, niin varmaan. Tänne voi palata, hymyiltiin loppukevennykseksi yhdessä. Sopiva lento löytyi, ja pian liput oli ostettu.
Elämässä olikin ehkä tärkeintä osata luovuttaa. Tiesin jo lähtiessäni, että tämä matka tulisi päättymään, mutta olin unohtanut. Olin kotiutunut, liiaksi.
Yksi kuitenkin oli varmaa. Suomeen en halunnut jäädä. Matkustuskärpänen oli purrut oikein kunnolla, ja asialle piti keksiä ratkaisu. Oikeastaan se olikin jo takataskussa. Siitä syystä en kai sitten kuitenkaan hyväksynyt sitä mahdollisuutta, että olisin mennyt leikisti naimisiin. Moni teki niin. Mutta en minä, se ei tullut kuuloonkaan. Eräs ystävä ehdotti, että sopisin matkailualalle vaikka oppaaksi. Hyvä idea tuli poimituksi talteen.
Suomessa minua odotti vanha äiti ja koirakin vielä eli. Harmaantuneita molemmat. Olosuhteet näyttivät vaativan hetken paikallaan oloa. Ihan heti en saanut töitä, ja niin päätin viettää kesän äidin kanssa. Vuosia myöhemmin tajusin, että se oli yksi elämäni parhaista päätöksistä.
Kesä istuttiin keinussa, sen minkä ilmat salli.
Ihasteltiin luonnon kauneutta ja puhuttiin yhtä sun toista. Ei kovin tärkeää, mutta silti. Äiti muisteli vanhoja asioita, ja ehdotteli minulle ratkaisuja tulevaisuuteni suhteen. Aina tuntui olevan tärkeää, että mitähän se Onni, isä, tähän sanoisi. Syötiin ja saunottiin. Hän kehui omaa oloaan erinomaiseksi, mutta selväähän se oli, että erinomaiset ajat olivat olleet ja menneet. Muisti rakoili ja päätä huimasi. Naapuri ehdotti, että kyseltäisiin sairaalasta hoitopaikkaa. Kun sitten paikka järjestyi, niin ei hän siitä tykännyt, sanoi, että lähtee kotiin heti kun vaan voi. Toivoi, että joku oikeasti sairas saisi hänen paikkansa. Lopulta niinhän siinä sitten kävikin.
Äidin vielä eläessä hain matkaoppaaksi matkatoimistoon, joka teki matkoja niin Eurooppaan kuin Yhdysvaltoihin. Se oli pitkä ja jännittävä prosessi, mutta lopulta asia ratkesi positiivisesti. Pääsin pois Suomen kylmistä talvista tehtäviin, joista pidin.
Olin Kanariansaarilla kun veli soitti suru-uutisen. Samalla viikolla olin nähnyt unen, jossa iso valkoinen laiva tuli vastaan kylätiellä, maantiellä, siellä kotona. Miten se laiva nyt tietä pitkin purjehti? Ja miten valtava ja valkoinen se olikaan! - Äiti oli lähtenyt omalle matkalleen, sille, josta usein isän kanssa kinasteli että kumpi lähtee ensin. Siinä suhteessa äiti hävisi. Usein antoi isän voittaa, ihan muuten vaan.
Alkoi taas uusi aika. Äiditön ja isätön. Ja alkoi matkaopasaika ja suruaika. Elämä oli koko ajan muutosten alla. Monta matkaa oli tullut tehtyä, ja monta oli vielä edessäpäin.
Finnairin lento Ateenaan, viimeinen kuulutus, matkustajia pyydetään siirtymään portille 5. Nyt sitten Kreikkaan. Pääsisiköhän sitä joskus vielä Amerikkaan? Tai lopulta - oliko sillä sitten kuitenkaan merkitystä?
------------
Lopuksi: Toivon sinulle hyvä lukija, millä matkalla sitten tällä hetkellä lienetkin, toivon sinulle oikein hyvää matkaa! - Voi hyvin ja siunausta elämääsi nyt ja aina!
 |
| White Plains YWCA |
Vastaanoton ystävällinen, nuori nainen totesi passistani, että takana olikin sitten pitkä lento. - Tulet hyvin kaukaa? Yes -vastaukseni päälle hän varmisteli vielä, että onhan Suomi Ruotsissa? - Kuulinkohan oikein, pitäisikö korjata? - Ei, Suomi on itsenäinen maa kuten passissa lukee, Finland. Tyttö hymyili ja hymähti tiedolle, enkä saanut selvää miten se hänen ajatuksissaan jäsentyi. Amerikassa taidettiin ajatella vähän eri tavalla?
Alkoi uusi aikaperiodi. Näin jälkikäteen on mukava todeta, että se oli mukavaa ja vaihtelevaa aikaa. Opettavaista ja jännittävää. Puolentoista vuoden työharjoittelurupeamaan mahtui paljon. Sujuvan kielitaidon oppimiseen meni aikaa noin puolivuotta. Alkuunsa napsin uusia sanoja sanomalehdistä, alleviivailin ja pläräsin pientä punaista Suomi-Englanti -sanakirjaa. Olihan se parempi kuin ei mitään. Työssä oppi väkisin. Niin ja se ma'am -sanakin tuli selväksi. Se on vanhakantainen kohteliaisuus, lyhennys sanasta madam.
 |
| kuva thingsicantsay |
Amerikkalaiset ihmiset olivat hyvin ystävällisiä ja myötäeläviä. Toisinaan tuntui, että kaikki oli paljon paremmin kuin kotimaassa. En kuitenkaan ala vertailemaan, ja pitihän kaikki arkeen liittyvät asiat olla kunnossa kuten vakuutukset ja sen semmoiset, että yleensä arki sujui. Asioita, joita Suomessa ei välttämättä tarvitse edes ajatella.
Amerikkalaiset työkaverit huolehtivat jopa siitä, että uusi tulokas sai uusia ystäviä. Harrastin tennistä ja myöhemmin sinkkuutenikin oli monelle sopiva tekemisen kohde, sillä siellä ei ilman suosittelijoita kannattanut lähteä treffeille. Joku tunsi aina jonkun ja sitä kautta tutustuttiin edelleen. - Kirkossakin kävin kerran, yleisestä mielenkiinnosta. Ihmettelin ja ilostuin siitä, että papit olivat ovella kättelemässä hyvästiksi ja toivottamassa uudelleen tervetulleeksi. Se oli niin ystävällinen ele, että jäi mieleen vuosiksi eteenpäin kun muuten ei kirkossa tullut käytyä. Oliko se juuri se Jumalan tuoksu, josta Raamatussa puhutaan? Taisi olla.
Tein muutamia turistimatkoja sen puitteissa mitä lomia oli. Ja viikonloppuisin ehti hyvin käydä Kanadan puolella, Montrealissa. Monet asiat, jotka siellä olivat silloin 1980, tulivat meille tänne Suomeen vasta 1990- ja 2000-luvulla! Pitemmän reissun tein Mexico Cityyn ja Acapulcoon. Mexicossa tuntuivat kaikki tuntevan Suomesta juoksija Paavo Nurmen (s. 1897 k. 1973). Finland ja Paavo Nurmi, ja siinä se sitten pääpiirteissään oli. Ja talvisota, se oli joillekin tuttu asia. Muuten ei nykypäivästä mitään. Koko rupeaman päätteeksi matkustin Amerikan mantereen toisesta laidasta toiselle. Piti nähdä ne pakolliset: Disneyland, Florida, New Orleans, Dallas, Texas, Las Vegas, Grand Canjon ja tietysti länsirannikon kuuluisat kaupungit. Puolentoista vuoden jälkeen "olin niin amerikkalainen", että en mistään hinnasta olisi halunnut lähteä pois. Sain valtavasti kannustusta maahan jääntiin, mutta lopulta lähdettävä oli.
 |
| kuva tourist destination |
Elämässä olikin ehkä tärkeintä osata luovuttaa. Tiesin jo lähtiessäni, että tämä matka tulisi päättymään, mutta olin unohtanut. Olin kotiutunut, liiaksi.
Yksi kuitenkin oli varmaa. Suomeen en halunnut jäädä. Matkustuskärpänen oli purrut oikein kunnolla, ja asialle piti keksiä ratkaisu. Oikeastaan se olikin jo takataskussa. Siitä syystä en kai sitten kuitenkaan hyväksynyt sitä mahdollisuutta, että olisin mennyt leikisti naimisiin. Moni teki niin. Mutta en minä, se ei tullut kuuloonkaan. Eräs ystävä ehdotti, että sopisin matkailualalle vaikka oppaaksi. Hyvä idea tuli poimituksi talteen.
Suomessa minua odotti vanha äiti ja koirakin vielä eli. Harmaantuneita molemmat. Olosuhteet näyttivät vaativan hetken paikallaan oloa. Ihan heti en saanut töitä, ja niin päätin viettää kesän äidin kanssa. Vuosia myöhemmin tajusin, että se oli yksi elämäni parhaista päätöksistä.
Kesä istuttiin keinussa, sen minkä ilmat salli.
 |
| kuva kotisiili |
| kuva pienimatkaopas |
Olin Kanariansaarilla kun veli soitti suru-uutisen. Samalla viikolla olin nähnyt unen, jossa iso valkoinen laiva tuli vastaan kylätiellä, maantiellä, siellä kotona. Miten se laiva nyt tietä pitkin purjehti? Ja miten valtava ja valkoinen se olikaan! - Äiti oli lähtenyt omalle matkalleen, sille, josta usein isän kanssa kinasteli että kumpi lähtee ensin. Siinä suhteessa äiti hävisi. Usein antoi isän voittaa, ihan muuten vaan.
Alkoi taas uusi aika. Äiditön ja isätön. Ja alkoi matkaopasaika ja suruaika. Elämä oli koko ajan muutosten alla. Monta matkaa oli tullut tehtyä, ja monta oli vielä edessäpäin.
Finnairin lento Ateenaan, viimeinen kuulutus, matkustajia pyydetään siirtymään portille 5. Nyt sitten Kreikkaan. Pääsisiköhän sitä joskus vielä Amerikkaan? Tai lopulta - oliko sillä sitten kuitenkaan merkitystä?
------------
Lopuksi: Toivon sinulle hyvä lukija, millä matkalla sitten tällä hetkellä lienetkin, toivon sinulle oikein hyvää matkaa! - Voi hyvin ja siunausta elämääsi nyt ja aina!
Monta matkaa - osa 1
Nyt olin taas lähdössä.
Olihan niitä reissuja tullut tehtyä aiemminkin. Oli liftattu ja Intereilattu pitkin poikin Eurooppaa. Turistimatkojakin oli kertynyt pari kolme. Tämä matka oli kuitenkin kaikista erilaisin. Lentolipussa luki määränpää: New York.
Kun työharjoittelupaikasta soitettiin, olisin saanut harkita, mutta sanoin heti, että otan tämän, kiitos tuhannesti. Tulen niin pian kuin pääsen. Helsingissä oli omat järjestelyt ja olihan niitä paperiasioita, mutta kaiken saattoi tehdä ilolla.
- Tämä tyttö lähti Amerikkaan! Se oli niin napakymppi -juttu, että alkuunsa en tahtonut nahoissani pysyä, vaikka rauhallinen luonne olenkin. Päivää ennen lähtöä kävin kotiseudulla hyvästelemässä vanhaa äitiä ja muutenkin. Silloin se oli vielä se oikea koti. Helsingin koti oli tietysti myös koti, mutta oikea "kot" oli siellä mistä olin kotoisin. Kodin merkityksestä voisin kirjoittaa enemmänkin, sillä juuri matkustaessa ja ulkomaille muuttaessa kodin merkitys korostuu. Jääköön tämä asia, vaikka tähän kuin pieneen huutoon - jokainen ihminen tarvitsee kodin!
Koira kiersi nuuhkien pihalle kannettuja matkalaukkuja. Ymmärsiköhän se? - Hei, hei, tulehan tänne, että saan taputella sinua oikein kunnolla. Ei sitten nähdä pitkään aikaan, juttelin koiralle. Äiti ei paljoa puhunut. Huolehti vaan, että lähtisin ajoissa rautatieasemalle, että en jäisi junasta. Viimeisenä hän kiikutti kasan eväitä, jotka piti saada mahtumaan laukkuun. Karjalanpiirakoita, ruisleipää ja palan kinkkua. Kaikki pakattuina voipaperiin ja läpinäkyviin muovipusseihin. - Muistakin sitten syödä etteivät jää syömättä, vakuutteli. - Kyllä mie ainakin yritän muistaa. Joo, joo, mumisin. Äiti laittoi aina evästä mukaan. Nythän sitä syömistä piti olla mitä suurimmalla syyllä. Ja saihan niitä junassakin syödä. Valokuvattiin ja sitten lähdin. Veli heitti rautatieasemalle.
Eikä meillä halailtu eikä mitään sen erityisempiä lähikontakteja otettu. Se ei ollut tapana. Mutta äiti rakasti, ymmärsin sen vuosia myöhemmin. Luotti ja kannusti. Ohjeisti; ole rehellinen; pärjää; ole kunnolla; tee miten asioita täytyy tehdä; muista totella ja rahhaa piti aina olla. Usko tai älä, mutta nuo yksinkertaiset ohjeet ovat olleet hyviä. Ovat muistuneet mieleen juuri sopivilla hetkillä vuosia myöhemmin. - Mie toivon siule kaikkea menestystä ja oikein hyvvää matkaa, äiti sanoi. Vilkutti ja sinne jäi. Koira ei lähtenyt seuraamaan autoa. - Ymmärsi se.
New Yorkin kone lähti seuraavana aamuna kello 9. Reitti oli Helsinki-Amsterdam-New York. Ei siihen aikaan pelkkää menolippua voinut ostaa. Onnistuneeko nykypäivänäkään? En tiedä. Enhän minä sitä tiennyt. Finnairin virkailija sanoi, että ei voi pelkkää menoa myydä, paluupäivä piti olla. Lopulta soitettuaan lähetystöön asiani oli kuitenkin kunnossa. Ihmeellistä oli myös se, että isä oli ottanut minulle syntymäni jälkeen vakuutuksen (niitä otettiin ennen vanhaan) ja kun sitä maksoi tiettyyn ikään asti, niin sieltä sai sievoisen summan käteistä rahaa. Minulle tuo vakuutus erääntyi saatavaksi juuri tuona syksynä kun lähdin Amerikkaan. Pidin sitä täydellisenä ajoituksena kuin aikakirjoihin etukäteen kirjoitettuna. Lentoliput näet olivat tuohon aikaan hyvin kalliita ja saamani summa oli lähes sama kuin tuon lentolipun hinta. Kaikki järjestyi kuin ei mitään. Vuosia myöhemmin olen saanut lukea Raamatusta, että ihminen voi kulkea edeltä valmistetuissa teoissa.
Kone teki välilaskun Amsterdamissa. Kaikki sujui aikataulussaan. Lentokoneessa oli vähän matkustajia. Äidin tekemät eväät kävivät mielessä, mutta kun ruokaa ja juomaa tarjottiin tuon tuostakin, eväät unohtuivat. Palvelu oli erinomaista.
Matkan aikana mietin Suomesta saamiani ohjeita miten toimia J.F.Kennedyn lentokentällä. Miten löytäisin oikeaan kuljetukseen? Miten löytäisin juuri oikean puhelimen? Piti kuulemma nostaa luuri, ja siihen piti sanoa missä paikassa oli. Ja mistä ne tiesivät kenet piti ottaa kyytiin?
Noin puolitoista tuntia ennen laskeutumista kapteeni kuulutti, että USA:n etelävaltioita riepotteli kovat myrskyt. Floridan suunnasta oli tulossa niin paljon lentokoneita, että meidän laskeutumisvuoromme tulisi siirtymään. - Odotellaan eiköhän tämä ruuhka tästä purkaudu, kapteeni kuulutti leppoisasti. Kone tulisi lentämään jonkinlaista ympyrää tietyssä tasossa. Oli hyvä hetki ottaa nokkaunet, että aika kuluisi nopeammin. Lopulta tuo puolitoista tuntia oli kulunut ja lasku käynnistyi. Myös perhoset vatsassa alkoivat venytellä siipiään. Ajatus jännittyi ja toisaalta vilkuilua ikkunasta ulos ei voinut vastustaa. Kapteeni kiitteli matkasta ja tiivisti New Yorkin säät hyviksi. Myös lentoemäntä kiitteli ja toivotteli pian uudelleen tervetulleeksi. Ajattelin, että ei sitten vähään aikaan.
Isälle olin ehtinyt ennen hänen kuolemaansa haaveestani kertoa. - Mie olen ajatellut lähteä Amerikkaan. Sitten joskus. Mitä sie siitä ajattelet, kyselin. - Hän pyöritteli päätään, taisi vähän ilkikurisesti hymyillä, muistutteli, että asiani Helsingissä olivat oikein hyvin, kannattiko kaikesta luopua? Työstä. Sodan läpi käyneet ihmiset arvostivat työtä ennen kaikkea. Kannattiko? Pyysi, että harkitsisin tarkkaan. Mutta jos nyt kuitenkin päättäisin lähteä, hän kyllä hyväksyisi sen. - Hyvä, tuon halusin kuulla, sanoin. Isä oli niin tärkeä ihminen.
Lentokentällä oli jonoja joka paikkaan. Valtavat määrät ihmisiä, kaikenvärisiä, -näköisiä ja -kokoisia, oli suuntaamassa kohti passin- ja viisumintarkastusta. Eipä siellä eksyä voinut. Toisten perässä vaan, niin perille pääsi. Kentällä oli hiostavan kuuma, jonottaminen oli tukalaa. Mutta vihdoin tuli minun vuoroni. Mustimmista mustin, kookas, aluksi ilmeetön miesvirkailija kysyi matkani tarkoituksen, sen jälkeen, että oliko minulla jotain tavaraa mitä ei saisi tuoda maahan. Ei minulla ollut. Ei tietystikään, vaikka myöhemmin sain kuulla, että niitä äidin eväitä ei nimenomaan olisi saanut tuoda. Sitten hän katsoi jotakin listaa. Selasi ja vertasi minua johonkin ehkä kuvaan. En minä siellä ole, ajattelin. Lopulta hän hymyili ja hyvällä rutiinilla sanoi: Welcome to United States. I hope you enjoy your stay, mam. - Se tuntui vähän juhlalliselta. Tervetuloa!
Paitapuseroni oli hiestä märkä.
Matkalaukkua ei tarvinnut odottaa kauaa. Limo-service löytyi helposti. Limo oli pikkubussi. Ystävällinen, pulska, musta, mieskuljettaja poimi minut mukaansa kysyen minne olin matkalla ja lisäsi loppuun taas tuon merkillisen puhuttelusanan, mam. Eihän tässä niin mammaa eikä rouvaa oltu, vai mitä se tarkoitti tässä minun tapauksessani?
Varmistin vielä, että tiesikö kuljettaja antamani osoitteen, ja kun kaikki tuntui olevan selvää, matkajännitys alkoi helpottaa. Ilmasta oli päästy kiinteän maan päälle, maantielle. Se tuntui hyvältä. Atlantti oli ylitetty ja täällä toisella puolella sitä nyt oltiin. Amerikassa. Kuljettaja mainitsi, että edessä oli vielä pitkä matka. Halusin sanoa, että kaikki on suhteellista, mutta en muistanut miten se sanotaan englanniksi. Päätin olla hiljaa ja otin rennosti. Autos ei ollut muita matkustajia. Suomessa oli ilta. Äiti varmaan nukkui. Ja koira, se jatkoi siellä sitä omaa koiranelämäänsä. Sillä oli oma piha ja omat tekemiset. Sekin varmaan kävi nukkumaan. Täällä oli vielä päivä.
...jatkuu...
| kuva gray line |
Kun työharjoittelupaikasta soitettiin, olisin saanut harkita, mutta sanoin heti, että otan tämän, kiitos tuhannesti. Tulen niin pian kuin pääsen. Helsingissä oli omat järjestelyt ja olihan niitä paperiasioita, mutta kaiken saattoi tehdä ilolla.
- Tämä tyttö lähti Amerikkaan! Se oli niin napakymppi -juttu, että alkuunsa en tahtonut nahoissani pysyä, vaikka rauhallinen luonne olenkin. Päivää ennen lähtöä kävin kotiseudulla hyvästelemässä vanhaa äitiä ja muutenkin. Silloin se oli vielä se oikea koti. Helsingin koti oli tietysti myös koti, mutta oikea "kot" oli siellä mistä olin kotoisin. Kodin merkityksestä voisin kirjoittaa enemmänkin, sillä juuri matkustaessa ja ulkomaille muuttaessa kodin merkitys korostuu. Jääköön tämä asia, vaikka tähän kuin pieneen huutoon - jokainen ihminen tarvitsee kodin!
| kuva pedigree |
Eikä meillä halailtu eikä mitään sen erityisempiä lähikontakteja otettu. Se ei ollut tapana. Mutta äiti rakasti, ymmärsin sen vuosia myöhemmin. Luotti ja kannusti. Ohjeisti; ole rehellinen; pärjää; ole kunnolla; tee miten asioita täytyy tehdä; muista totella ja rahhaa piti aina olla. Usko tai älä, mutta nuo yksinkertaiset ohjeet ovat olleet hyviä. Ovat muistuneet mieleen juuri sopivilla hetkillä vuosia myöhemmin. - Mie toivon siule kaikkea menestystä ja oikein hyvvää matkaa, äiti sanoi. Vilkutti ja sinne jäi. Koira ei lähtenyt seuraamaan autoa. - Ymmärsi se.
New Yorkin kone lähti seuraavana aamuna kello 9. Reitti oli Helsinki-Amsterdam-New York. Ei siihen aikaan pelkkää menolippua voinut ostaa. Onnistuneeko nykypäivänäkään? En tiedä. Enhän minä sitä tiennyt. Finnairin virkailija sanoi, että ei voi pelkkää menoa myydä, paluupäivä piti olla. Lopulta soitettuaan lähetystöön asiani oli kuitenkin kunnossa. Ihmeellistä oli myös se, että isä oli ottanut minulle syntymäni jälkeen vakuutuksen (niitä otettiin ennen vanhaan) ja kun sitä maksoi tiettyyn ikään asti, niin sieltä sai sievoisen summan käteistä rahaa. Minulle tuo vakuutus erääntyi saatavaksi juuri tuona syksynä kun lähdin Amerikkaan. Pidin sitä täydellisenä ajoituksena kuin aikakirjoihin etukäteen kirjoitettuna. Lentoliput näet olivat tuohon aikaan hyvin kalliita ja saamani summa oli lähes sama kuin tuon lentolipun hinta. Kaikki järjestyi kuin ei mitään. Vuosia myöhemmin olen saanut lukea Raamatusta, että ihminen voi kulkea edeltä valmistetuissa teoissa.
Kone teki välilaskun Amsterdamissa. Kaikki sujui aikataulussaan. Lentokoneessa oli vähän matkustajia. Äidin tekemät eväät kävivät mielessä, mutta kun ruokaa ja juomaa tarjottiin tuon tuostakin, eväät unohtuivat. Palvelu oli erinomaista.
Matkan aikana mietin Suomesta saamiani ohjeita miten toimia J.F.Kennedyn lentokentällä. Miten löytäisin oikeaan kuljetukseen? Miten löytäisin juuri oikean puhelimen? Piti kuulemma nostaa luuri, ja siihen piti sanoa missä paikassa oli. Ja mistä ne tiesivät kenet piti ottaa kyytiin?
Noin puolitoista tuntia ennen laskeutumista kapteeni kuulutti, että USA:n etelävaltioita riepotteli kovat myrskyt. Floridan suunnasta oli tulossa niin paljon lentokoneita, että meidän laskeutumisvuoromme tulisi siirtymään. - Odotellaan eiköhän tämä ruuhka tästä purkaudu, kapteeni kuulutti leppoisasti. Kone tulisi lentämään jonkinlaista ympyrää tietyssä tasossa. Oli hyvä hetki ottaa nokkaunet, että aika kuluisi nopeammin. Lopulta tuo puolitoista tuntia oli kulunut ja lasku käynnistyi. Myös perhoset vatsassa alkoivat venytellä siipiään. Ajatus jännittyi ja toisaalta vilkuilua ikkunasta ulos ei voinut vastustaa. Kapteeni kiitteli matkasta ja tiivisti New Yorkin säät hyviksi. Myös lentoemäntä kiitteli ja toivotteli pian uudelleen tervetulleeksi. Ajattelin, että ei sitten vähään aikaan.
Isälle olin ehtinyt ennen hänen kuolemaansa haaveestani kertoa. - Mie olen ajatellut lähteä Amerikkaan. Sitten joskus. Mitä sie siitä ajattelet, kyselin. - Hän pyöritteli päätään, taisi vähän ilkikurisesti hymyillä, muistutteli, että asiani Helsingissä olivat oikein hyvin, kannattiko kaikesta luopua? Työstä. Sodan läpi käyneet ihmiset arvostivat työtä ennen kaikkea. Kannattiko? Pyysi, että harkitsisin tarkkaan. Mutta jos nyt kuitenkin päättäisin lähteä, hän kyllä hyväksyisi sen. - Hyvä, tuon halusin kuulla, sanoin. Isä oli niin tärkeä ihminen.
Lentokentällä oli jonoja joka paikkaan. Valtavat määrät ihmisiä, kaikenvärisiä, -näköisiä ja -kokoisia, oli suuntaamassa kohti passin- ja viisumintarkastusta. Eipä siellä eksyä voinut. Toisten perässä vaan, niin perille pääsi. Kentällä oli hiostavan kuuma, jonottaminen oli tukalaa. Mutta vihdoin tuli minun vuoroni. Mustimmista mustin, kookas, aluksi ilmeetön miesvirkailija kysyi matkani tarkoituksen, sen jälkeen, että oliko minulla jotain tavaraa mitä ei saisi tuoda maahan. Ei minulla ollut. Ei tietystikään, vaikka myöhemmin sain kuulla, että niitä äidin eväitä ei nimenomaan olisi saanut tuoda. Sitten hän katsoi jotakin listaa. Selasi ja vertasi minua johonkin ehkä kuvaan. En minä siellä ole, ajattelin. Lopulta hän hymyili ja hyvällä rutiinilla sanoi: Welcome to United States. I hope you enjoy your stay, mam. - Se tuntui vähän juhlalliselta. Tervetuloa!
Paitapuseroni oli hiestä märkä.
Matkalaukkua ei tarvinnut odottaa kauaa. Limo-service löytyi helposti. Limo oli pikkubussi. Ystävällinen, pulska, musta, mieskuljettaja poimi minut mukaansa kysyen minne olin matkalla ja lisäsi loppuun taas tuon merkillisen puhuttelusanan, mam. Eihän tässä niin mammaa eikä rouvaa oltu, vai mitä se tarkoitti tässä minun tapauksessani?
Varmistin vielä, että tiesikö kuljettaja antamani osoitteen, ja kun kaikki tuntui olevan selvää, matkajännitys alkoi helpottaa. Ilmasta oli päästy kiinteän maan päälle, maantielle. Se tuntui hyvältä. Atlantti oli ylitetty ja täällä toisella puolella sitä nyt oltiin. Amerikassa. Kuljettaja mainitsi, että edessä oli vielä pitkä matka. Halusin sanoa, että kaikki on suhteellista, mutta en muistanut miten se sanotaan englanniksi. Päätin olla hiljaa ja otin rennosti. Autos ei ollut muita matkustajia. Suomessa oli ilta. Äiti varmaan nukkui. Ja koira, se jatkoi siellä sitä omaa koiranelämäänsä. Sillä oli oma piha ja omat tekemiset. Sekin varmaan kävi nukkumaan. Täällä oli vielä päivä.
...jatkuu...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)