Koirani Rosi

Se on uskollinen. Iloinen ja kaikkea paljon, kiharakarvainen kettuterrierrini! Kaunis kuin mikä, valioyksiö. 

Se herättää minut, syö aamiaista kanssani, juoksee häntänsä perässä, puree leikisti, käyttää minua lenkillä! On kaikkialla ja tässä, vieressäni koko ajan. Laittaa kuonon polvelle ja katsoo silmiin. Se kääntää päätään sivulta toiselle, murahtaa, mutta vain vähän - tyylikkäästi, rapussa on joku!? Se vartioi, kiertää ikkunasta toiseen ja huokaa, turha kierros. Katsoo kysyvästi, saako hypätä? Kierähtää sylikuoppaani. Tässä on hyvä.

Murheenpäivänä se nuolee kyyneleeni - tutkii vieläkö niitä valuu? Tuossa vielä yksi jono, nuolaisee. Tönäisee etutassullaan ja ystävällisesti murahtaa, mikä on sinun on? Lopeta jo! Onhan sinulla minut.

Näpsä tyttö!

Nukkuu sikeästi ja juoksee nukkuessaan. Kuorsaa. Hymyileekin!

Se tervehtii kaikki paitsi viinamäenmiehet, niistä se ei pidä. Kerran laittoi stopin päälle eikä suostunut kävelemään ohi. Tuli syliin. - Sulla on kiva koira, huudot tahdittivat kävelyämme. - Niin on, huikkailin takaisin.

Rosi katsoo ikkunasta kun lähden, ja se katsoo ikkunasta kun palaan. Se urvahtelee, kertoo päivän tapahtumia, tutkii kassia, mitäs ruokaa toit? Spagetti ja kiinankaalinkeskiosa ovat sen herkkua. Ja luut. Kaupanmössöjä syö, jos muuta ei ole. Viisas koira.

Uskollisesta koirasta ei pitäisi tehdä myynti-ilmoitusta. Ja kuitenkin se lähti, hyppäsi Ladaan eikä edes perään katsonut. Lapset riemuitsivat. Emäntä jäi itkemään. Se itki niin paljon ettei se koskaan ennen ollut itkenyt niin. Ei hautajaisissa, ei nyykyleffassa, ei missään. ROSI!

Kuukauden kuluttua se kirjoitti kirjeen. Allekirjoituksena Rosi ja käpälänkuva. Heti alkuun naapurin tanskandogit olivat kertoneet haukuntajärjestyksen ja eikä sinne muutenkaan ollut asiaa! Talon hiiret olivat pitäneet omat tervetuliaisjuhlansa ja puuhaa oli riittänyt. Siitä se elämäsi alkoikin asettua uomiinsa. Silkkipeitteelläsi ja omassa sängyssäsi et tahtonut oppia nukkumaan, mutta kalassa käyntiä et voinut vastustaa. Niin melkoinen kalatyttöhän sinä olitkin! Ja uimari. Kerran yritit pelastaa ihan oikeasti hukkuvaa, hyppäsit perästä, mutta sitten teitä pelastettavia olikin kaksi, ei sieltä jäistä niin vain tulla.

Elämäsi oli kovasti siunattua, käytiinhän me toisinaan kirkossakin.Vaan pappi komensi pois, mutta siihen mennessä oltiin käyty jo monta kertaa. Saatiin siunaukset salaa, se näkyy kaikesta. Onnea sinulle rakas koirani.

Uudessa kodissa se tuskin tunsi, hyppäsi parisängylle ja ei ollut näkevinään. Täällä oli ihan yhtä hyvä tai parempi. Se oli pitävinään silmiään kiinni, vaikka tunsin sen jokaisen karvakiharan - kyllä se sieltä näki. Sanoi, että teit sen kuitenkin – myynti-ilmoituksen. Annan anteeksi, sanoi ja haukotteli päälle. Katsoin ulos. En ollut näkevinään. Parempi näin! Elämä osa kaksi. Kiitos että olit osa elämääni!

Vuosien myötä emäntäsi soitti kuulumisiasi. Kymmenvuotiaana sinua alkoi huipata, mutta se meni ohi. Vielä pari vuotta jaksoit, mutta sitten elämäntehtäväsi oli tehty. - Sinä päivänä minua kouraisi syvältä ja emäntäsi itki. Tunsin tuon itkun. - Onneksi muistot jäi.  Kiitos Rosi. Rosita! Valioyksiö, elämäniloinen huippumimmi!