Yllätysvieraita

Mitä sie sanoit? – Sanoin, että tuohon pihhaan ajo joku auto. Melko iso.

No voi hyvänen aika! Kukas se sieltä, eihä myö kettää vuotetakkaan. Kahoha uuvelleen, jos se on vaikka joku tuttu?  – Usko tai elä, mut nää on nyt niitä samoja ku televisiossa, ihan samannäkösiäkii! Mitäs ne nyt tänne tulvat? Ovatkohan eksyneet, va mihis ne nyt ois eksyneet. – Elä muuta sano. Pois tiehee tännehä ne tulloo.

No, mitäs myö nyt? Niillä on varmaan nälkäkii? Enne ajovat mustalaiset tuollein vaan pihhaan ja kaukaset sukulaiset. Katohan sie onks jääkaapeissa mitä? Jäikös sitä päivällistä ruokaa? - Jäi. Eihä myö syöty ku puolet, ja sie sanoit, että pakasteessa on lissää. 

No mutta mene jo siitä. – Että niin ku minne?!

Kauppaan, kauppaan, kananmunia tarvitaan, sokeria, kahvia, ja jottain pullaa ja tuo jottain vähän parempaa. Voita ja vehnäjauhoja, et saahaa vehnästä omasta takkaa. – No mie lähen, mut saaks mie ottaa siun auton, sen paremman?

Saatha sie, mut muistakkii ajjaa varovast. No, jokos ne tulloovat tuppaa! Mihis ihmeeseen myö nää tämän sortin yllätysvieraat majottetaan, kelloha on vaikka mitä? Oisvat saaneet soittaa. – Ettäkö soittaa?! Eihän niillä meijän numeroo oo, höh, soittaa! Ja mitä sie oisit sanont? 

Kahoha vielä onko niitä montakii? – Jos mie en valehtele, niin sanon, että aika monta! Tuu ihe kahtomaan. Muutama lapskii.

Eikä! - On, on, kahoha, rapsuttelleevat Rekkuukii, se ku ossaa tervehtii kaikki tulijat. Höpsöhä se on, hyppii niin kovast ihan ku hää nyt kaikki tuntis! Oikee vahtikoira! Ja katoha  sie mihi kissat lens!

Nyt ku noita on tuon verran, niin meet sitte samalla Leksalle ja sanot, että antaahase ne lomamökkisä näitten käyttöön. Selität vähä. Neljä-viis aina yhteen ja eikös niitä neljä mökkii oo ja loput on sitte tänne yläkertaan. Meille. Kyllä se Leksa ne antaa. Sano, että maksetaan sitten joskus. Sehän valitti koko kesän, että kun ei oo kettään, ei tuu kettään, niin ol kurja kesä. No, nyt on! Ja hymyä huuleen kun ohi määt. Sano niille, että tervetuloa, niin oppiivatpahan ensimmäisen suomalaisen sanan! Tervetuloa.

Ollaan nyt vieraanvaraisia niin ku siellä Turkissa olivat, muistat sie, ku oltiin siellä lomilla, ottivat hoteisiinsa, pitivät niin hyvänä ja vaikka kuinka monta päivää. Tai muistat sie siellä Espanjassa, ku  eksyttiin. Niin pitivät hyvvää huolta ja peräkärryssäkös myö istuttiin, vaikka olihan niillä se Bemarikin. Naamakirja yhteyvet on vieläkii. Ja ei muuten ollu ruuvasta puute! Kokonainen sikahan siinä män. Nyt ei kyllä oo aikaa muistella kaikkee. Mäne, mäne jo. Uutisissa sanottiin, että hirmu pitkän matkan takkaa ovat! Pietään heitä niin hyvin ku osataan. – Joo mie ainakin yritän puhhuu englantii, vaik en kai mie sit kuiteskaan uskalla ku ei ne kuitekaa ymmärrä. Mut enköhän mie jonkun äpsin löyvä.

Ja jos näät issääs sano, et tulloo heti kottiin. Nyt hääkii saap näyttää sitä vieraanvaraisuutta ku siitä aina niin on puhunt! Sano, et viep molemmille saunoille puut ja laskoo veet. Eiköhän nämä immeiset tarvii kunnon löylyt, eihä se pelkkä ruoka ja sänky riitä. Eikös ne telkkarissa sano, että suomalainen sauna on mualiman paras. Kaikki murheet unohtuup ja tuntuu ihan uuvelta koko immeinen! Sit ku rojahtaa vielä tuonne viistoista asteisee vettee ni a vot! Mikä on ollessa.  Kysellään sitten vaikka elekielellä, että oliko hyvä?

Niiks sie luulet? Että järveen, no eivät varmaan mää ja hyttysetkii syö. Turha sitä on kysellä, hyvä ku saunaa männöövät. Mut katotaan, täähän männöö jännäks. Mut joo, joo, mie mään. Heippa!

Welcome!                                                                      

Orvokki (oma ottama) 2015

Tarinan kirjoitti: Seija Tarvajärvi 

Hei, eihän se nyt helppoa ole tänne tulla. Eikä varmaan myöskään majoittaa. Ottaa nyt yllätysvieraita vastaan! Mutta aina voi yrittää, tehdä parhaansa sillä sektorilla minkä taitaa parhaiten.

Itse olen maailman turuja kierrellessä huomannut, että ihmiset ovat todella vieraanvaraisia meitä suomalaisia kohtaan. Tietysti tämä turvapaikanhaku –asia on totaalisen erilaista matkustamista, mutta silti tai vieläkin suuremmalla syyllä, jos voimia on, niin kannattaa ihminen kohdata ihmisenä. Tee toiselle siten kuten toivoisit itsellesi tehtävän!

Yllä oleva tarina sinällään ei ole mahdoton. – Arvoitukseksi jäi kuinka monta heitä ihan tarkkaan lukien oli. Talo oli kuitenkin varakas eikä ruuasta ollut puutetta. Yläkerrassa pystyi hyvin asumaan muutama henkilö ja naapurin Leksakin sai lopulta lomamökeistään tulosta sekä sai talkootyönä teetettyä pari suurempaa hommaa pihapiirissä. Viikko tolkulla olikin pähkäillyt, että mitenkä saisi asiat kuntoon ennen talventuloa ja ihmeitten ihme porukat lähes päiväntasaajalta tekivät sen mistä Leksa oli haaveillut! Miehet puskivat töitä innoissaan eikä kielivaikeuksia ollut. Kaikki puhalsivat yhteen hiileen.

Sopeutumisia uuteen aikaan! Jokainen uusi päivä on myös uusi mahdollisuus meille kaikille!

Siunausta & voi hyvin, nyt ja aina! 

Ruokaelämänkertaa - osa 1

Nykypäivänä ruuasta ja ruuan terveellisyydestä puhutaan paljon.  Ruuasta on tullut eräänlainen mittari jopa ihmissuhteissa. Kuka syö minkälaista rasvaa, viljaa, maitotuotteita jne. Melkoiseksi ääneen pohdiskelijaksi sitä on itsekin syyllistynyt. Mutta aina muistan mainita, että täti söi Keijua. Ja silti hän eli reilusti yli 80-vuotiaaksi. Tosin lonkkia pakotti - ja paljon!  Siis me kaikki olemme yksilöitä monessa suhteessa ja kuitenkin samaa ihmisrotua alusta loppuun – paljon meissä on yhteistäkin!

Muistikuvani lapsuuden ruuista ovat varsin harhailevat. Ruokaa syötiin nälkään; arkena arkiruokaa, juhlahetkinä parempaa. Syötiin mitä pöytään laitettiin. 

Peruna oli hyvin keskeinen ruokatarvike ja viljatuotteet. Perunan kanssa syötiin lihaa eri tavoin tehtynä. Eikä se läskisoosi mitenkään harvinaista ollut. Viikonloppuisin uunissa paistui perunalaatikko ja karjalanpaisti. Piiraat oli tehty jo aamuvarhain ja niitä riitti koko viikonlopuksi. Piiraita ei kyllä syöty joka päivä kuten nykyisin markettien uuneista piiraat houkuttavat ja koukuttavat kuluttajia piiraiden syöntiin hetkenä minä hyvänsä. Jälkiruuaksi oli marjasoppaa.

Perunalaatikko oli herkullista uunissa pitkään hautunutta, jossa oli siansilavaa ja hiukan lihaa päällä. Se ei ollut maitoon tehty eikä maitoa juotu kuin ruokajuomana lasillinen tai kaksi. Jotkut joivat piimää, mutta mehua tai vettä en muista kenenkään juoneen. Karjalanpaisti oli aina hyvää. Sen liemi oli herkullista perunoiden tai perunamuusin kanssa. Viikonloppu alkoi vasta lauantai-iltana työ- tai koulupäivän jälkeen - oli kuusipäiväinen työviikko - tai maatilalla työtä oli joka päivä! – Lihapullat olivat herkkuani ja ovat edelleenkin, vaikka elimistöni onkin alkanut vierastaa paistettua ruokaa.

Salaattia meillä ei syöty. Sisko kasvatteli vihreitä lehtiä porkkanoiden katveessa vaan eivät ne varsinaiseen ruokapöytään päässeet! Keitetyt punajuuret, etikkaliemessä maustuneet, olivat aikuisten salaattia ja etikkakurkut. Isän muistan maininneen, että salaatit ovat jänisten ruokaa. Hym! Voisinpa lähteä tästä rönsyilemään, mutta kun en. Siis mies ei syönyt heiniä ja se oli sillä selvä! – Vaan kerranpa meillä oli peräti Kreikasta asti vieras, joka meni kasvimaalle ja nappasi sieltä sipulin. Pesi vesipostin alla ja rouskutti sen siinä saman tien. Jo oli ihmettä kerrakseen!

Kesäisin syötiin kalaa monella eri tavalla. Ahvenia paistettiin. Lahnasta savustettiin savukalaa. Hauesta ja ahvenesta saatiin keittoja. Särkikalat joutivat kissoille. Muikkuja syötiin, mutta ne oli ostettu. Joskus äiti teki suolakalaa; kuivatti auringonpaisteessa aitanseinällä hyvin, hyvin pitkään. Se oli kuulemma hyvää.

Kaikki kala oli itse kalastettua järvestä, jonka rantaan matkaa oli alle sata metriä. Jos mieli kalaa; verkot tai katiska veteen, odotusta yön yli ja seuraavana päivänä sitä sitten oli - kalaa! Iän myötä (9 - 10-vuotiaana) minullakin oli omat katiskat ja monet kauniit kesäaamut aloitin katiskoja tarkistelemalla. 

Tavattoman puhutteleva asia minun on nyt tähän kerrottava, vaikka se ei varsinaisesti ruokaan liitykään. Mietin vuosikymmeniä tuota tapausta. Se puhutteli minua yleisluontoisesti koko ihmiskuntaakin ajatellen, vaikka kyseessä oli kissa, lintu ja katiska. Lintu oli lentänyt kuivalla rantamaalla olevaan katiskaan. Ja eikö mitä, kissa hiipinyt perässä. Siellä kiipelissä se maukui onnettomana. Eikä se ollut tehnyt linnulle mitään, vaikka varma olen, että sen perässä se sinne kiipeliin oli joutunut. Molemmat päästin pois. Kissa säntäsi heinikkoon ja pieni lintu taivaan tuuliin. Sen pituinen se. Eikö vihollinen tappanutkaan saalistaan, kun huomasi olevansa samassa kiipelissä? Ei. Tuli hätä omasta elämästä. Kissan elämästä. Siitä yhdestä niistä seitsemästä, vai miten sitä kissoista sanotaankaan. 

...talvella taas käytiin madeverkoilla, mutta siitä sitten ensi kerralla!

Voi hyvin, hyviä ja terveellisiä ruokia syöden. Kerro oma ruokatarinasi, jos haluat. Palataan - siihen asti sinulle hyvä lukija siunausta ja kaikkea hyvää!